Ainoa kulttuuri – Keskustelua luonnontieteesta (todennäköisesti vuodelta 2008)

Vuoden 2023 johdannoksi.

Kirjoitin tämän aikoinaan kirja-arvosteluksi Aamulehteä varten, mutta lopulta juttu ei päätynyt julkaistavaksi. ”Tiedesodat”, johon itse tieteentekijät osallistuisivat eivät tunnu kovin ajankohtaisilta ja tuolloinkin näytti olevan kykyä ja halukkuutta ihan rakentavaan keskusteluun, josta kemisti Labingerin ja sosiologi Collinsin toimittama kirja mielestäni oli osoitus. Tarkoitus on lukea kirja uudelleen nähdäkseni, mitä ajattelen siitä nykyään, ja saatan kirjoittaa tuon aikaseen tekstiini jonkinlaisen päivitetyn kommentaarin. Elämme varsin erilaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kuin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, ja erityisesti tuolloin ei – ainakaan muistini mukaan – ollut sellaista taipumusta asioiden oikeisto-vasemmisto -kärjistämiseen kuin nykyään. Mutta jatkoa seurannee.

—

Kirja-arvostelu

Ainoa kulttuuri?
Keskustelua luonnontieteestä
Jay. A. Labinger ja Harry Collins (toim.)

Terra Cognita, 2007
Suomentanut Kimmo Pietiläinen

---

Murentaako kulttuuritutkimus luonnontieteiden uskottavuutta esittäessään tieteestä samoja kysymyksiä, kuin astrologiasta tai kreationismista? Ovatko luonnontieteet sosiaalisesti rakentuvia uskomusjärjestelmiä muiden joukossa, vai objektiivisia todellisuuden kuvauksia? Kysymykset ovat synnyttäneet hyvinkin raivokasta sanailua – ”Science wars” otsikoi Social Text -lehti taannoin aihetta käsitelleen erikoisnumeronsa.

Sosiologi Harry Collinsin ja kemisti Jay Labingerin vuonna 2001 kokoama keskustelukirja ”Ainoa Kulttuuri” etsii tiekarttaa tieteiden sodasta tieteiden rauhaan. Kulttuuritutkijoina mukana ovat Collinsin lisäksi mm. Trevor Pinch, Jane Gregory ja Steven Shapin, fyysikkovaltaisen vastapuolen suurimmat kuuluisuudet ovat nobelisti Steven Weinberg ja Alan Sokal. Valitettavasti ärhäkän Sokalin postmodernit kiistakumppanit puuttuvat kirjasta. Onneksi edes Gregory ja Shapin kärkevöittävät kulttuuritutkimuksen puheenvuoroja.

Kulttuurinen tieteentutkimus tarkastelee tiedettä sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden muovaamana toimintana. Tutkimuksen kohteena on mm. olettamusten ja havaintojen tie tieteen ”kaanoniin” sekä tieto sosiaalisina rakenteina. Erityisesti tämä jälkimmäinen näkökulma on närästänyt monia luonnontieteilijöitä, jotka protestoivat tieteen esittämistä uskomusjärjestelmänä. Kun sosiologi toteaa tieteen olevan ”sosiaalinen konstruktio”, luonnontieteilijä kuulee sanat ”VAIN sosiaalinen konstruktio.”

Kirjan sosiologit (enimmäkseen) vakuuttavat arvostavansa luonnontieteitä, mutta silti voimakkaasti puolustavat tutkimusmenetelmiään. Niiden tavoitteena ei ole arvioida esim. kosmologian tai kreationismin totuudellisuutta vaan kysyä, miksi yksi uskoo luomiseen ja toinen alkuräjähdykseen. Jane Gregory kärjistää maallikon oletetun tieteenvastaisuuden olevan ”paskanjauhamisen” vastaisuutta; hänen mukaansa tieteentekijät tuntevat menetelmiensä vahvuuksien lisäksi niiden rajoitukset, mutta pelkäävät epävarmuuden paljastamisen heikentävän tutkimuksensa uskottavuutta.

Kärjistyksillään Gregory iskee suoraan tieteen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen ongelmiin: kehen uskoa, jos tieto on tärkeätä mutta epätäsmällistä, ja miten tällöin punnitaan tieteellistä tietoa kriittisesti? Tämän kysymyksen valossa kosmologia tai evoluutioteoria ovat varsin ongelmattomia asioita.

Sosiaalisesti tai ekologisesti merkityksellinen tieto luo melko vaikean haasteen: miten tavallinen voi kansalainen oppia riittävää tieteenlukutaitoa vaikkapa ilmastotutkimuksen kriittiseen arviointiin? Pahaksi onneksi ilmastonmuutoksesta saatava tieto väistämättä on epätäsmällistä ja maallikon mielipiteenmuodostuksessa luottamuksella on suuri osuus. Ihmisten arkihavainnot eivät yllä Grönlannin jäätiköiden tai Siperian soiden sulamiseen eivätkä ilmakehän hiilinieluihin ja -lähteisiin. Miksi yksi luottaa ilmastotutkijoiden
enemmistöön ja toinen haluaa toisen mielipiteen? Maallikko punnitsee todistusaineiston lisäksi tieteentekijöiden rehellisyyttä ja ammattitaitoa.

Ei ole yhdentekevää miten tiede ja yhteiskunta vuorovaikuttavat. Tämän
osoittaa ilmastonmuutoksen torjunta. Mutta emme voi myöskään kohauttaa
olkapäitä tieteen ja totuuden olemukselle. On mahdollista esittää ideologioita tieteen valekaavussa, mistä on esimerkkinä naisten tai ei-valkoisten aikoinaan ”tieteellisesti” todistettu synnynnäinen huonommuus. Kemisti Labinger huomautti viisaasti, että objektiivinen tiede tosin paljastaa vanhat rotu- ja sukupuoliteoriat ideologiseksi hölynpölyksi, mutta mistä tämänhetkisen ”väärän” tieteen tunnistaa? Labinger arveli Natsi-Saksan karmean esimerkin kaataneen rotuteoriat tiedeyhteisön sisäistä painetta tehokkaammin.

”Ainoa Kulttuuri” onnistui tehtävässään nostaa kulttuuritutkimuksen ja
luonnontieteiden välisen kroonisesti epäluuloisen keskustelun
tasoa. Pyrkimys ymmärtää vastapuolen näkemystä ei toki johda tieteiden
väliseen Ystävyys-, Yksimielisyys- ja Avunantosopimukseen. Tylsähän
sellainen maailma olisi, jossa viisitoista älykköä jakaisi yhteisen
näkemyksen luonnontieteiden olemuksesta.

Jouko Nieminen.
Kirjoittaja on TTY:n fysiikan dosentti

Onko maailmankuvan vinous kuulijan korvassa vai korvien välissä?

Maailmankatsomusten kirjon jyrkillä reunoilla ollaan muita herkempiä havaitsemaan ”vääriä” ja epäilyttäviä aatteita, ideoita ja näkökulmia. Ehkä siksi valtavirran media on ajasta ja aatteesta riippuen edustanut poliittisille laidoille ”porvarillista hegemoniaa” tai ”vihervasemmistolaista agendajournalismia.” Vastaavanlaisia mantroja toistamalla sitten vahvistetaan oman maailmankatsomuksellisen ryhmän yhteenkuuluvuutta ja vakuututaan vastapuolen kelmiydestä. Tällä kertaa mielestäni elämme aikaa, jolloin oikean reunan puheenparrella on vakavampi vaikutus kuin vasemman. Joskus on kaiketi ollut toisin.

Puheet Ylen ”vihervasemmistolaisesta” biasoitumisesta kuulostavat oudoilta ja ideologisesti ladatuilta. Kun katselen lastenlasteni kanssa Pikku Kakkosta, kuuntelen musiikkia Ylen klassiselta tai Yle Teemalta RSO:n konserttia, puhumattakaan Avaran luonnon dokumenteista tai Yleisurheilun Kalevan kisoista TV2:lla, niin ideologioiden välinen kulttuurisota tuntuu kaukaiselta. Samoin lukiessani Ylen kolumneja, joiden maailmankuvallinen kirjo on varsin lavea tai katsoessani A-studiosta hallituksen ja opposition edustajien keskustelua valtiontalouden vakauttamisesta. Mietin enemmän osallistujien argumentointia, kuin vaikkapa toimittajan puoluekantaa.

Kaltaiseni kuusikymppinen ukko muistaa kyllä ajan, jolloin toimittajasta tiedettiin onko hän kommunisti, kokoomuslainen, demari vai keskustalainen. Jonkun joskus arveltiin olleen liberaali. Sitä en muista, miten tuo vaikutti toimittajan uskottavuuteen.

Sanojen merkitys ja käyttötarkoitus riippuu käyttäjän mielenmaisemasta. Siksi kannattaa pohtia vastaako ideologisesti ärhäkän suuntauksen käyttämä leimatermi kohteen todellista sisältöä. Ei ole tavatonta, että vasemmistolaiseksi tai vihreäksi leimataan asioita ja näkökulmia, jotka eivät ole näihin liikkeisiin sidottuja. Löysimmin leimatermejä käytetään puhuttaessa maahanmuutosta, vähemmistöjen asemasta tai ympäristökysymyksistä. Tällöin jopa porvarillisen maailmankuvan kannattaja voi yllättäen kuulla olevansa ”vihervasemmistolainen.” Taistolainen tuttava aikoinaan moitti demari-isääni porvariksi, olihan sosiaalidemokraatti toki vallankumoukselliselle marxilaiselle ”luokkapetturi”. Mutta ei hän sitä erityisen pahalla tarkoittanut, kuitenkin olivat hyvissä väleissä. Mutta silti – ideologisesti ladatut iskulauseet pysyvässä käytössä eivät kovin analyyttisestä suhtautumisesta kerro.

Tyttö, josta ei tullut profeettaa

(Julkaistu ehkä keväällä 2009 Aamulehden blogeissa.)

Satunnainen lukuvinkki – sarjakuvakirja tytöstä, joka pienenä halusi profeetaksi.

Messukylän kirjaston hyllystä tämä avartava sarjakuvakirja löytyi. Persepolis – Iranilainen Lapsuuteni, Marjane Satrapin kirjan otsikko paljastaa kirjan aiheen. Satrapin kerronta on selkeätä ja selväpäistä, inhimillistä ja usein sietämättömän traagista. Katsokaa muutaman sivun näyte oheisesta linkistä ja päättäkää kiinnostaako.

Lyhyesti kerrottuna: Mariane Satrapi on iranilaisen vasemmistointellektuellin pariskunnan tytär, joka todisti kymmenvuotiaana Iranin islamilaisen vallankumouksen aiheuttamaa mullistusta. Shaahin kaatama kansannousu oli yhtä hyvin maallinen, vasemmistolainen tai demokraattinen kuin islamilainenkin, mutta Khomeinin väki teki Iranissa Leninit ja kaappasi vallankumouksen. Edellisen vallankaappauksen oli tehnyt Shaahi USA:n ja Englannin tuella 1953, kun parlamentaariseen ja vapailla vaaleilla toimivaan järjestelmään nojaava pääministeri Mossadeq pyrki kansallistamaan Iranin öljyteollisuuden.

Kirja kertoo tytöstä, joka pienenä tahtoi profeetaksi ja joka uskoi shaahin saaneen valtansa Jumalalta. Valistuneet vanhemmat saivat lapsen vakuuttumaan, että jälkimmäinen ei voi pitää paikkaansa. Mutta profeettahaaveet murskautuivat paljon julmemmin: välit Jumalaan katkesivat kun teokraattinen hallinto teloitti tytön sedän vakoojana. Poliittinen aktivismi alkoi, kun tyttö väen väkisin lähti äidin mukana islamistisen tapakontrollin vastaiseen mielenosoitukseen.

Kun fanaatikot ottavat vallan, osa ihmisistä säilyttää päänsä selkeinä ja yrittää elää elämäänsä. Osa pullikoi vastaan ja menettää vapautensa tai terveytensä – hyvin moni menettää henkensä. Toisinajattelu ja -eläminen vetäytyy neljän seinän sisään.

Mutta toiset tarttuvat tilaisuuteen ja nousevat yhteiskunnan pohjalta edes jotenkin tärkeäksi, osa pääsee toteuttamaan halujaan kontrolloida muita, toiset pääsevät toteuttamaan sadistisia taipumuksiaan yhteiskunnan tukemana. Kuten viime viikkojen uutisista olemme lukeneet, mielenosoittajia piesseet brutaalit joukot eivät koostu pelkistä fanaatikoista. Osa pieksee ihmisiä rahan tarpeessa muiden töiden puutteesta. Mutta onhan tietenkin miellyttävämpää tehdä pahaa ihmistä suuremman hyväksi julistetun asian nimissä.

Kuten sanoin, lainasin kirjan Messukylän kirjastosta, mutta vinkin sain kuitenkin The New Statesman -lehden julkaisemasta ”Red Reads” -listasta – punaista eli edistyksellistä luettavaa Top 40. Lehti on Britannian työväenpuoluetta lähellä olevan Fabian Societyn julkaisema. Satrapin kirja ei ole kovin punainen kuin kanneltaan, tai no ehkä kirjoittajan perhetaustalta.

Tällaisten kirjojen arvo on siinä, että ne antavat ihmisen kasvot täysijärkisten ihmisten pyrkimyksille pullikoida fanaattisuutta ja pakkovaltaa vastaan. Suuri virhe on kuvitella, että ”ne siellä” ovat ihmisiä, joille on jotenkin erityisen luontaista kannattaa sortoa ja diktatuuria. Iranin viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että ihmiset ottavat isojakin riskejä terveytensä ja vapautensa kustannuksella tavoitellessaan yhteiskuntaa, joka perustuu kansalaisten todellisiin tarpeisiin eikä uskomusjärjestelmään, joka ei – kirjaimellisesti – ole tästä maailmasta.

Zhao Zi Yangin kyynelet 20 vuotta myöhemmin.

(Alunperin julkaisin tämän Aamulehden blogeissa 3.5.2009. Aamulehden blogit lakkasivat olemasta vuosia sitten, joten julkaisenpa tämän uudelleen täällä.)

Kuka vielä muistaa nuoren uiguurin Wuer Kaixin tai Han-kiinalaisen Wang Danin. Kaksikymmentä vuotta sitten elettiin vapauden ja demokratian toivon kevättä. Totalitarismi oli luhistumassa itäisessä Keski-Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Ja maailman suurimman maan opiskelijat olivat nousseet rauhanomaiseen protestiin demokratian puolesta.

Pekingin Tian An Menin aukiolle kerääntyneitä kiinalaisopiskelijoita johtivat mm. nuo mainitsemani vähän yli parikymppiset nuorukaiset. Maon terrori ja henkilökultti oli mennyttä, Deng Hsiao Ping toteutti pragmaattista talouspolitiikkaa: ”kissan värillä ei ole väliä, kunhan se pyydystää hiiriä.” Olihan aivan oikeus ja kohtuus vaatia myös poliittisia vapauksia.

Mutta kulissien takana kävi valtataistelu ja takatalvi iski. Reformistisen Hu Yao Bangin kuoleman jälkeen puolueen pääsihteerin paikan oli perinyt hänen hengenheimolaisensa Zhao Zi Yang. Hän sympatisoi opiskelijoiden vaatimuksia, mutta joutui kovan linjan syrjäyttämäksi. Toukokuun 19. päivä hän piti kyynelsilmin tunteikkaan puheen Tian An Menin protestoijille: ”On liian myöhäistä… lopettakaa nälkälakkonne…” Seuraavana päivänä julistettiin poikkeustila, Zhao joutui kotiarestiin. Neljäs kesäkuuta aukiolle vyöryivät tankit, ja alkoi verilöyly.

Kiina on maailman suurin valtio ja se on noussut ehkä tärkeimmäksi talousmahdiksi maailmassa. Tietystä ihanteiden kituliaisuudesta kertoo, että Kiinan tapauksessa on ihasteltu talouspolitiikan pragmaattisuutta, mutta poliittisen vallan keskittämisen kritiikki on varsin heikkoa. Lienee totta, että taloudellisen liean löysyttäminen ja yksityisen yrittelijäisyyden suosiminen nostaa väestön elintasoa. Mutta talouden liberalisoituminen ei sisällä mitään automatiikkaa, joka lisäisi kansalaisten mahdollisuutta valita saati kontrolloida vallanpitäjiä.

Eikä kysymys ole pelkästään Kiinan sisäisistä asioista. Mitä merkittävämpi maa, sitä voimakkaammin sen vallankäytön käytännöt ja kansalaisyhteiskunnan taso heijastuu muualla maailmassa. Valtio, jonka päättäjien valta ei ole kansalaisten kontrollissa tuskin piittaa politiikan moraalista ulko- tai kauppapolitiikassa. Myös
ympäristöongelmien ottaminen vakavasti on monesti sidoksissa kansalaisten äänen kuuluvuuteen.

Pekingin olympiakisat nostattivat jälleen Kiinan poliittisen järjestelmän ja ihmisoikeustilanteen maailman katseiden eteen.

On lisäksi ilahduttavaa, että toisinajattelijoiden ääni ei ole täysin tukahtunut. Esikuvanaan Tshekkoslovakin Charta 77, jonka kirjoittajien joukossa oli mm. Vaclav Havel, Kiinan toisinajattelijat ovat julkistaneet Charter 08 -nimisen julistuksen, jonka tekstin voi lukea mm. New York Review of Books -lehdestä.

Julistuksessa ajetaan perustavanlaatuisia muutoksia Kiinan poliittiseen järjestelmään. Julistuksen korostamia perusarvoja ovat mm. ilmaisunvapaus, tasa-arvo, poliittinen demokratia, perustuslaillinen oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Sir Karl Popperin aikoinaan arvioi yhteiskuntafilosofioiden pahinta virhettä: ”Kun yleensä on kysytty, kenelle valta kuuluu, pitäisi kysyä
kuinka vallankäyttäjiä valvotaan.” Ilmeisesti julistuksen allekirjoittajat pyrkivät tämän virheen korjaamiseen, sillä vallankäytön valvonta sekä eri vallankäytön muotojen (lainsäädäntö, toimeenpanovalta ja oikeuslaitos) irrottaminen toisistaan on julistuksen keskeisiä asioita.

On selvää, että viranomaiset eivät ole suhtautuneet suopeasti julistuksen allekirjoittajiin ja seurauksena ovat olleet mm. pidätykset. Kiina, kuten mikä tahansa muu valtio reagoi äkäisesti, kun sen politiikkaa tai poliittista järjestelmää
kritisoidaan. Totta on, että yhteiskunta voi syvällisesti muuttua vain jos muutos tulee sisältä päin, ei ulkoisesta paineesta. Kiinan dissidentit todennäköisesti tarvitsevat ulkomaailman myötätuntoista huomiota, ettei heidän asiansa tukahtuisi viranomaisten ahdisteluun ja vaientamiseen. Ulkoinen paine on ilahduttavaa kyllä johtanut joskus pidätetyn toisinajattelijan vapauttamiseen.

Tällaista tukea kaipaili lännen valistuneilta poliittista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavilta ihmisiltä aikoinaan Andrei Saharov. Valitettavasti tuolloin tuki mm. Saharovin harjoittamalle ihmisoikeustyölle tukahtui mm. haluttomuuteen tulla liitetyksi vääränlaiseen poliittiseen seuraan.

Muuten, mitä kuuluu nyt Wuer Kaixille tai Wang Danille? Näitä keski-iän saavuttaneita maanpakolaisia haastatteli juuri brittiläinen laatulehti The Guardian. Lukekaa ihmeessä, ja kuunnelkaa rohkeiden ihmisten ääntä.

—–

Lisäyksiä heinäkuussa 2022.

Julkaisin tämän aikoinaan Aamulehden blogeissa vuonna 2009. Tuolloin mukana taisivat olla linkit Charter 08 -julistukseen ja The Guardianissa julkaistuun Wuer Kaixin ja Wang Danin haastatteluihin. Ne valitettavasti olen kadottanut.

Mitä tein syksyllä 1968

(Julkaisin tämän ensimmäisen kerran Aamulehden blogeissa 2008, kun oli kulunut 40 vuotta Tsekkoslovakian miehityksestä. Kyseinen blogisivusto on lakannut olemasta jo kauan sitten, mutta kaivoin tämän uudelleen esiin arkistoistani.)

En muista täsmälleen. Ehkä seikkailin kuusivuotispäiväänsä lähestyvän lapsen mielikuvitusmaailmassa. Tšekkoslovakian vapaushaaveet ja niiden murskaaminen telaketjujen alle eivät sinne mahtuneet.

Vasta seuraavana keväänä nuo tapahtumat murtautuivat tajuntaani ymmärrettävässä muodossa. Jääkiekon MM-turnauksessa Tšekkoslovakia voitti ottelunsa Neuvostoliittoa vastaan. Huono häviäjä Neuvostoliitto hyökkäsi pieneen Tšekkoslovakiaan – näin sen kuvittelin. Tämä sinetöi suhtautumiseni Neuvostoliittoon sekä istutti pysyvän epäluulon suuria ja sympatian pieniä kohtaan.

Kiinnostukseni Prahan vuodenaikoihin syttyi jälkiviisaasti 1980-luvun alussa. Puolan Solidarnosc -liike herätti haaveita kansanvallasta myös Neuvostoliiton kontrolloimissa maissa. Ahmin uutisia Puolan poliittisesta tilanteesta ja kirjoitin -81 yo-reaalissa täydet pisteet Puolan historiaa käsittelevästä jokerikysymyksestä.

Kenraali Jaruzelskin Puolaan julistaman sotatilan aiheuttama pettymys nostatti minussa Prahan kevät -renessanssin. Luin tarkasti Huutomerkki -sarjan kirjat aiheesta, Dubcekin elämäkerran sekä 60-luvun radikaalien muisteluja aiheesta. Ei liene yllätys, että kirjallisiin suosikeihini nousivat Hasek ja Kundera. Oman juonteensa tähän innostukseen toi vasemmistoliberaali pasifismi, josta olin innostunut lähinnä Bertrand Russellin vaikutuksesta. Voiko Tšekkoslovakian miehityksen kaltaista tapahtumaa vastustaa muuten kuin väkivallattomalla vastarinnalla, jolla horjutetaan miehittäjän uskoa omien toimiensa moraaliseen oikeutukseen? Näin pohdin parikymppisenä.


Kun 68 heittää kuperkeikan, paljastuu 89.

Väkivallaton kumous vapautti Tšekkoslovakian, Puolan sekä muut Neuvostoliiton kontrolloimat maat, joten edetään suoraan elokuun puoliväliin 1991.

Ironista kyllä, tämä vaaleanpunainen pasifisti oli istunut tuolloin kaksi viikkoa NATOn sponsoroimassa tieteellisessä kokouksessa Harz-vuoristossa entisellä Saksojen välisellä rajalla. Kyllä, se oli puhtaasti tieteellinen tapahtuma; ja ei, osallistumisellani ei ollut poliittista motiivia.

Taukopäivänä teimme patikkaretken rajalla sijainneen Brockenin huipulle. Faust todisti siellä Walburgisnachtia, mutta me saimme ihmetellä viimeisiä päiviä toiminnassa olevaa venäläistä varuskuntaa. Viimeiset Keski-Eurooppaa miehittävät Neuvostojoukot pakkasivat kamppeitaan poistumista varten.

Kokouksen jälkeen lähdin omille teilleni ja suuntasin Berliiniin ihmettelemään hajoitetun muurin molempia puolia. Nuhruiselta Lichtenbergin asemalta otin yöjunan kohti samettivallankumouksen jälkeistä Prahaa, tuota poliittiselta symboliarvoltaan tarunhohtoista kaupunkia.

Aamuvarhaisella päärautatieaseman edessä jaoin Berliinistä ostamani eväät itäisen Slovakian Kosicesta kotoisin olevan kerjäläisen kanssa. Haistelen Euroopan uutta vapautta Vaclavske Namestillä, Kaarlensillalla sekä Hradcanyllä. Presidentin linnan vartio vaihtui jazzin tahdissa ja jäätelön hinta oli turistille ankara, mutta oikeudenmukainen. Raatihuoneen kellon kuoleman hahmo ja apostolien kulkue hypnotisoivat minut; Ihmisen Vaiheet – Jacob Bronowski ja BBC: siinä TV-sarjassahan tuota kellolaitetta olin lapsena hämmästellyt.
Illalla istuuduin yöjunaan. Työt kutsuivat.

Parin päivän kuluttua Gorbatshov vangittiin datshalleen. Yhtäkkiä Brockenin venäläisvaruskunnan poistuminen ei ollutkaan niin varmaa. Mutta 20.-22.8. 1991 oli vain Imperiumin loppunäytöksen lyhyt alkusoitto.


21.8.2008 aion viettää merkkipäivää lukemalla Vaclav Havelin esseen ”The Power of the Powerless” vuodelta 1978. Esseellä kerrotaan olleen syvällinen vaikutus mm. Solidarnosc-liikkeen nousuun 1980.


Ja loppuun hieman ihmettelyä:

Miksi Tšekkoslovakian miehitys ei tuhonnut Neuvostoliiton sympatisoinnin viimeisiäkin rippeitä? Ehkä se melkein tekikin niin. Ehkä juuri Prahan syksy ajoi dogmaattisen marxilaisuuden politiikan marginaaliin pieneksi mutta äänekkääksi liikkeeksi. Ehkä – ainakin Suomessa – vasemmistoa ja oikeistoa yhdistänyt poliittinen opportunismi oli se voima, joka pyrki vaimentamaan idän vapausliikkeitä kohtaan tunnetun sympatian ääniä.

Kyllä niitä ääniä kuultiin. Moniko muistaa, että kolme vuotta sitten Puolan ulkoministeriö myönsi kouralliselle suomalaisia mitalin Solidarnosc-liikkeen varhaisesta tukemisesta? Joukossa olivat mm. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius ja SDP:n nuorisojärjestön Jorma Bergholm.

Milan Kundera piikitteli ihmisiä, joilla on ”keskisormea pidempi etusormi.” Pitkällä sormella osoittelu on toki joskus perusteltua. Mutta kenties olisi myös syytä kiitellä niitä, jotka teoillaan osoittavat moraalista selkärankaa?

Lasikaton murtajan oli joskus oltava professorin tytär

(Alunperin julkaistu Aamulehden blogeissa heinäkuussa 2008. Tämä oli ensimmäinen julkaisuni tuolla foorumilla.)

Jokainen tuntee Maria Sklodowskan.
Hän oli se puolalainen yksinhuoltajaisän tytär, joka lähti ”fin de sieclen” Pariisiin opiskelemaan, koska Varsovan yliopistoon ei tuolloin päästetty naisia. Myöhemmin hänet tunnettiin nimellä Marie Curie; hän on ainoa henkilö, jolle on myönnetty sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinto.

Mutta kuka on Emmy Noether?

Hän on tiedenainen joka kehitti yhden modernin fysiikan tärkeimmistä työvälineistä. Hänen keksintönsä paljasti fyysikoille matemaattisen symmetrian merkityksen fysiikan laeissa. Itse Albert Einstein laati hänen muistokirjoituksensa, jossa hän ylisti Noetherin neroutta.

Kuten Anu Leena Koskisen ylänurkkakirjoituksen (AL 27.7.2008) älykkäät naiset, myös Noether oli nero omilla ansioillaan. Mutta ilman professori-isää hänen hänen uransa olisi törmännyt korkeisiin esteisiin. Matematiikan ryhmäteorian alueella työskennellyt huippulahjakkuus on tietenkin melkoinen erikoistapaus. Silti hän sopinee kuvaamaan Koskisen esittämää tilannetta, jossa isän tai puolison tuki auttaa luovaa työtä tekevää naista voittamaan hankaluuksia, joita mieskollega ei kohtaa.
Ryhmäteoria on symmetriaa käsittelevä matematiikan ala, jonka moderni historia alkanee 1600-luvulta. Norjalainen Sophus Lie aloitti systemaattisen fysiikkaan soveltuvan muunnosryhmien tutkimuksen talvella 1873-74.
Fysiikassa symmetria johtaa aina säilymislakiin. Tämä oli Emmy Noetherin suuri oivallus. Noether julkaisi symmetriaa ja säilymislakeja käsittelevän teoreemansa 1918. Laki on yksi modernin fysiikan tärkeimmistä työvälineistä, ja sitä käyttäen voidaan mm. johtaa jo koulussa oppimamme kaksi säilymislakia: Energian säilymislaki ja liikemäärän säilymislaki. Mutta erityisesti se on hiukkasfysiikassa käytettävien kvanttikenttäteorioiden moottori.
Noether teki merkittävimmän työnsä kotimaassaan Saksassa. Hän kohtasi saman akateemisen maailman ongelman kuin niin monet muut tiedettä tehneet naiset; 1900-luvun alun naistieteilijät eivät suinkaan törmänneet lasikattoon; heidän esteenään oli pikemminkin teräskatto. Alkuun Erlangenin yliopisto ei ottanut naisia opiskelijoiksi, mutta matemaatikko Max Noetherin tytär sai seurata luentoja. Lopulta Erlangen päästi naiset sisään, ja Noether väitteli tohtoriksi jo 25-vuotiaana.

Kun hän tohtoriksi valmistumisen jälkeen siirtyi Göttingeniin, ei sikäläinen yliopisto sallinut naisten pitää luentoja. Onneksi toinen matematiikan jättiläinen David Hilbert ikäänkuin salakuljetti Emmy Noetherin Göttingeniin opettajaksi, ja hänestä tuli virallisesti ”privatdozent” pian kuuluisan teoreeman julkistamisen jälkeen.
Natsien rotulait ja terrori tekivät lopun juutalaisen Noetherin urasta Saksassa ja hän pakeni Yhdysvaltoihin. Pari vuotta pakonsa jälkeen Noether kuoli lyhyen sairauden jälkeen vain 53-vuotiaana.

Albert Einstein totesi New York Timesiin kirjoittamissaan muistosanoissa: ”Fräulein Noether oli merkittävin luova matemaattinen nero, joka on ilmaantunut naisten korkeamman koulutuksen alkamisen jälkeen.” (New York Times, toukokuussa 1935).

 

Minkä sortin liberaali sinä olet?

(Alunperin julkaistu Aamulehden blogeissa 2. kesäkuu 2010.)

Näin seitsemän vuotta sitten. Nyt vuonna 2017 voisin kommentoida esim. Osmo Soininvaaran pohdiskelua siitä minne urbaanin liberalismin kannattajien pitäisi kuulua.)

Tunnustaudun eräänlaiseksi arvoliberaaliksi, ja siksi ensimmäinen reaktioni Matti Apusen kronikkaan ”Liberaalin uskontunnustus” oli ajatus: monin eri tavoin voidaan liberalismi ymmärtää.

Otsikko sinänsä toi mieleen Bertrand Russellin Liberaalin kymmenen käskyä, mutta en ole niinkään varma, kuinka samasta liberalismista on kyse. Liberalismi ei nykyään automaattisesti tarkoita Russellin edustamaa arvoliberalismia. Useammin sitä taidetaan käyttää tarkoittamaan markkinaliberalismia varsinkin, jos eteen liitetään etuliite ”uus”. Termin laveudesta muistuttaa myös se, että on olemassa Venäjän liberaalidemokraattinen puolue, johtajanaan muuan Vladimir Zhirinovski…

Vaikka yksi- tai edes kaksiulotteinen luokittelu tekee ihmisen yhteiskunnallisille näkemyksille väkivaltaa, on ihmisten edelleen helppo jäsentää asioita vasemmisto-oikeisto -akselilla. Kaivoin esiin ns. Nolanin kartan, jossa vertaillaan vasemmistolaista ja oikeistolaista ajattelua suhteessa henkilökohtaisiin ja taloudellisiin vapauksiin. Vasemmistolainen liberalismi perinteisesti on korostanut yksilönvapauksia erityisesti arvoliberalismina, oikeistolainen puolestaan taloudellista vapautta.

Vasemmistoliberaalit vapaudet ovat usein olleet perinteisiä arvoja ja rakenteita rikkovia: ne ovat haastaneet uskonnon aseman yhteiskunnassa, perinteisen isänmaallisuuden, autoritäärisuuden ja patriarkaalisuuden, samoin seksuaalinen vapaus on korostunut. Vasemmistolaiseksi tämä suuntauksen tekee kuitenkin yhteiskunnan roolin korostaminen sosiaalisen turvaverkon luomisessa. Ehkä vasemmistoliberalismin ja sosialismin sumea rajavyöhyke kulkee jossain sosiaalidemokraattisen liikkeen sisällä. Vasemmistolainen arvoliberaali todennäköisesti ei ole taloudellisen liberalismin kannattaja.

Sosialismin ohella myös vasemmistoliberalismi on saanut oman osansa totalitarismin myötäilysyytöksistä. Osa kritiikistä lienee oikein, osan motiivina lienee pikemminkin ärtymys arvoliberaalia maailmankuvaa kohtaan. Viimeaikaisempi kritiikin aihe on arvoliberalismin suhde ”monikulttuurisuuteen,” jolloin arvoliberalismia on syytetty uskonnon ja tradition perusteella harjoitetun kontrollin ja vallankäytön hyväksymisestä. Monikulttuurisuuden määritelmä näyttää voimakkaasti riippuvan puhujasta ja käyttötarkoituksesta. Amartya Senin kaltaiset arvoliberaalit ovat nähneet monikulttuurisuuden sisältävän myös yksilön vapauden irrottautua traditiosta ja/tai uskonnon valtapiiristä. Uskonnonvapaus on siis myös vapautta uskonnosta.

Oikeistoliberaalien lähtökohtana on taloudellisen toimeliaisuuden, vaurastumisen – jopa rikastumisen vapaus. Yhteiskunnan pitäisi olla rooliltaan pieni, mutta jos yhteiskunta luo sosiaalista turvaverkkoa, sen pitäisi perustua mahdollisuuksien luomiseen, ei ”holhoamiseen.” Oikeistolainen liberaali ei (välttämättä) ole ainakaan korostetun arvoliberaali. Kun Neuvostoliiton sortumisen jälkeen talouden liberalisoituminen käynnistyi maailmanlaajuisissa mitoissa, oikeistoliberaalien teesinä oli, että poliittiset vapaudet ja ihmisoikeudet seuraisivat sitten talouden vapautumisen perässä.

Talouden nopean liberalisoitumisen näkee mm. Shanghain kaltaisissa Kiinan erityistalousalueissa. Talouden liberalisoituminen on nostanut ihmisten elintasoa ja tosiaan lisää ihmisten elämäntapojen monimuotoisuutta. Mikään poliittisten oikeuksien automaatti liberalisoituminen ei ole. Millä mekanismilla markkinaliberalismi sitten purkaisi autoritäärisyyden poliittisista rakenteista?

Taloudellista liberalismia on myös kritisoitu mm. pyrkimyksistä rajoittaa ammattiyhdistysliikkeen toimintaa. Ammatillinen järjestäytyminen kuuluu kuitenkin vapauteen muodostaa järjestöjä ja yhdistyksiä; toisaalta se turvaa yksilön vapauksia taloudellisesti vahvan valtaa vastaan.

Kun katsoo Wikipedian listaa liberaaleista yhteiskuntateoreetikoista, ymmärtää näiden kahden lyhyen kappaleen olevan varsin ylimalkainen kuvaus liberalismista. Listalta löytyy mm. arvoliberaaleja sukupuolten tasa-arvon teoreetikkoja (John Stuart Mill, Simone de Beauvoir), oikeistoon miellettyjä markkinaliberaaleja (Friedrich Hayek ja Milton Friedman) ja vasemmistolaisempia sosiaali- ja oikeusliberaaleja (Amartya Sen, Joseph Stiglitz).

Ehkä yksi yllättävämpiä liberalismin tulkintoja on esitetty Meghnad Desain kirjassa Marxin kosto. Mikäli Desaita oikein tulkitsin, hänen mukaansa Marxin yhteiskuntateorioiden johdonmukainen seuraaminen ei suinkaan johda valtiojohtoiseen sosialismiin (ainakaan ennakoitavan tulevaisuuden aikana). Pikemminkin kehitys vie väistämättä markkinaliberalismiin. Olisiko myös Marx kirjattava liberalismin teoreetikkojen joukkoon?

Tosin Desai kirjoitti tekstinsä juuri ennen nykyistä talouskriisiä ja Paul Krugmanin kaltaisten Amerikan vasemmiston liberaalien (The Conscience of a Liberal) arvonnousua.

Alkaako liberaali jälleen tarkoittaa ensisijaisesti arvoliberaalia?

Itä-Böömin panimon dissidentti – eli essee totuudessa elämisestä

(Alunperin julkaistu AL:n blogeissa 20.12.2011)

Tshekkoslovakian ensimmäinen presidentti Tomas Masaryk työskenteli nuorena miehenä seppänä, mutta opiskeltuaan Brnossa ja Leipzigissä päätyi filosofian professoriksi. Masaryk muistetaan humanismia ja moraalista arvokkuutta politiikassaan toteuttaneena valtiomiehenä. Tshekkoslovakian ensimmäisen presidentin henkistä perintöä vaali myös Tshekkoslovakian viimeinen presidentti Vaclav Havel(5.10.1936-18.12.2011).

 

Vaclav Havel kirjoitti kuuluisan esseensä Voimattomien Valta vuonna 1978 (”The power of the powerless”, otsikon suomennos ei liene virallinen). Sen taustat alkavat osittain Masarykistä, osittain eräästä varsin absurdista episodista vuodelta 1976. Frank Zappalta ja Velvet Undergroundilta vaikutteita saanut rock-yhtye The Plastic People of the Universe joutui oikeuden eteen ”järjestäytyneestä julkisen rauhan häiritsemisestä”. Tämä lienee toiminut yhtenä sytykkeenä toisinajattelijoiden aktivoitumiselle, minkä hedelmä oli Peruskirja 77 eli Charta 77. Peruskirja kritisoi Tshekkoslovakian hallitusta ihmisoikeuksien rikkomisesta, vaikka valtio oli allekirjoittanut useita ihmisoikeussopimuksia – mm. Helsingin Ety-sopimuksen. Valtio ei tietenkään lähtenyt vuoropuheluun toisinajattelijoiden kanssa vaan tuomitsi peruskirjan herjaavana ja valtionvastaisena.

 

Voimattomien Valta oli eräänlainen pitkä jälkikirjoitus peruskirjaan, mutta myös toisinajattelun perusteiden analyysi. Siinä Havel pohdiskeli toisinajattelun luonnetta totuudessa elämisenä ja inhimillisen arvokkuuden yllläpitämisenä teeskentelyyn ja näennäisille laillisuusperiaatteille rakentuvassa ”jälkitotalitäärisessä” yhteiskunnassa.

 

Mikä ihmeen jälkitotalitarismi? Perinteinen diktatuuri oli Havelin mukaan ajallisesti rajatumpaa ja sen toimintatavat sidotumpia diktaattorin henkilökohtaisiin tavoitteisiin. Tshekkoslovakian teki totalitääriseksi ideologian ja yhteiskunnan valvonnan kaikenkattavuus, jälkitotalitääriseksi yhteiskunnan jäsenten mukautuminen uskollisuusrituaaleihin ja niihin liittyvään automatiikkaan, mutta myös yhteiskunnallisen vaihtoehdottomuuden verhoaminen näennäisiin laillisuusperiaatteisiin.

 

Havel otti mukautumisesta esimerkiksi vihanneskauppiaan, joka kiinnittää kauppansa ikkunaan julisteen: ”Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!” Ideologisella iskulauseella ei ole kauppiaalle sen kummempaa merkitystä ja todennäköisesti hän asettaa sen ikkunaan ilman, että se olisi häneltä sen kummempi ideologinen kannanotto. Ja toisaalta, mitä hänellä olisi työläisten yhteenliittymistä vastaan? Se olisi poliittinen kannanotto, jos hän ei asettaisi julistetta ikkunaan. Se olisi poikkeama siitä, mitä yhteiskunta odottaa hänen tekevän. Hänen esimiehensä kovistelisivat häntä, ja jos hän systemaattisesti laiminlöisi vastaavankaltaiset uskollisuudenosoitukset, hän menettäisi työpaikkansa ja joutuisi hankaluuksiin viranomaisten kanssa.

 

Vuoden 1968 jälkeisessä ”normalisoidussa” Tshekkoslovakiassa valtakoneisto odotti ihmisten noudattavan rituaaleja, jotka osoittivat lojaalisuutta yhteiskuntajärjestelmälle. Ja kun ihmiset eivät tunteneet näitä rituaaleja omikseen, vaan noudattivat niitä saadakseen olla rauhassa, ihmiset elivät valheessa ja menettivät osan arvokkuuttaan. Toisinajattelijaksi – tai dissidentiksi – ei välttämättä siis tultu aktiivisella poliittiseen agendaan sitoutumisella, dissidentiksi ajauduttiin yhdenmukaisuudesta poikkeamisella. Siihen saattoi riittää psykedelisen rock-musiikin esittäminen, epävirallinen taiteellinen toiminta, ei-marxilaisen filosofian tai yhteiskunnalisen analyysin kirjoittaminen – puhumattakaan julkaisemisesta – tai vaikkapa julisteen liimaamatta jättäminen vihanneskaupan ikkunaan. Mutta siihen saattoi riittää myös järjen käyttö sekä vastuuntunnon ja ammatillisen ylpeyden seuraaminen byrokratian sääntöjen sijasta.

 

Vastuullista ja osallistuvaa yhteiskunnan jäsenyyttä pohtiessaan Havel vetosi presidentti Masarykin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin. Tshekkoslovakin alkuvuosina Masarykin ideaaleihin kuului ns. ”pienen mittakaavan työ.” Tällä tarkoitettiin rehellistä ja vastuuntuntoista toimintaa eri elämän alueilla, toimintaa joka innostaisi kansallista luovuutta ja itseluottamusta. Havel muistutti Masarykin korostaneen älykästä ja valistunutta koulutusta sekä elämän moraalisia ja humanitäärisiä puolia.

 

Havel otti tällaisen ”pienen mittakaavan työn” kohtaamista hankaluuksista esimerkin omasta lähipiiristään. Vuonna 1974 hän päätyi töihin Itä-Böömiläiseen panimoon, jossa oli esimiehenä ammatistaan ylpeä henkilö, jolle tärkeätä oli hyvän oluen paneminen. Havelin todistuksen mukaan mies paneutui työhönsä perinpohjin, ja mietti jatkuvasti parannuksia panimon toimintaan.

 

Ongelmana oli, että panimoa johtavat henkilöt eivät ymmärtäneet paljoa oluen panemisesta eikä tuotteen laatu heitä kiinnostanut, mutta puuttuvan asiantuntemuksen vastapainona oli sitä suurempi poliittinen vaikuttavuus. Panimon toiminta heikkeni, kun sitä hallinnoineet henkilöt eivät pelkästään jättäneet panimomestarin parannusehdotuksia huomiotta vaan suhtautuivat niihin aktiivisen vihamielisesti. Ammattimies kirjoitti panimon hallinnon yläpuolella toimiville virkamiehille pitkähkön kirjeen, missä hän analysoi panimon vaikeuksia ja miten asioita voitaisiin korjata.

 

Valitettavasti hyvä olut ei ollut koneistolle pääasia vaan poliittinen arvovalta ja niinpä panimomestarin ”pienen mittakaavan työ” leimattiin poliittiseksi sabotaasiksi. Franz Kafkan valtakunnassa asiat lähtivät kafkamaisille raiteille. Ammattimies lopulta menetti ammattiylpeydellä hoitamansa työn ja hänet sijoitettiin töihin, jotka eivät ammattitaitoa vaatineet. Panimomestarista oli tullut järjestelmän näkökulmasta ”dissidentti”, vaikka hän halusi tehdä hyvää olutta eikä kumota vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä.

 

Havelin essee on hyvin monipolvinen ja sen analyysi vaatisi yhtäläisen satasivuisen esseen. Mutta pysyäkseni tässä ”pienen mittakaavan töiden” teemassa, siihen liittyy mielestäni hyvin läheisesti hänen kommenttinsa ihmisten itseohjautuvuudesta. Vaikka ihmisiä kontrolloiva järjestelmä tässä tapauksessa olikin sosialistinen ja Havel itse oli varsin anti-ideologinen, hän pohdiskeli sosialismin teoreetikkojen varmaankin haaveilleen ihmisten aidosta, ei-muodollisesta osallistumisesta yhteiskunnan päätöksentekoon. Tällainen takaisi ihmisten tunteen aidosta vastuullisuudesta toiminnastaan yhteiskunnan jäseninä. ”Kontrollin ja kurin periaatteiden hylkääminen suosisi itsekontrollia ja itsekuria.” Toisaalta yhteiskunnan kontrollin ulottuminen liian monille elämän osa-alueille ei edistä ihmisten arvokasta ja onnellista elämää. Yhteiskuntajärjestys ja lait eivät voi koskaan luoda ihmiselämän sisältöä tai merkitystä; ne voivat vain sallia tai rajoittaa, rankaista, sietää tai puolustaa.

 

Miksi Havelista on tuli aikoinaan eurooppalaisen demokratian ikoni ja ihmisen kasvot?

 

Kirjallisessa toiminnassaan hän korosti rehellisyyttä ja totuudessa elämistä. Mutta ehkä tärkeintä ei ole näiden periaatteiden julistaminen esseissä ja kirjeissä, vaan näiden periaatteiden rohkea ja humaani toteuttaminen. Ensimmäisessä uudenvuodenpuheessaan Tshekkoslovakian presidenttinä Havel vetosi jälleen Masarykin perinteeseen: Olisi opittava, että politiikan tavoitteena on lisätä yhteisön onnellisuutta eikä lisätä tarvetta huijata sitä. Politiikan ei kuulu olla ”vain mahdollisen taidetta … , vaan myös mahdottoman taidetta, nimittäin itsemme ja maailman parantamisen taidetta.”

 

 

En erityisesti pidä sanasta arvojohtaja; se kuulostaa henkilöltä, joka kertoo ihmisille mihin heidän pitäisi uskoa ja mitä heidän pitäisi arvostaa. Voiko kansalaisyhteiskunnan jäsenten itseohjautuvuutta, itseluottamusta ja moraalista arvokkuutta rohkaista ilman moraalisesti vahvaa, mutta ei-autoritääristä arvomaailmaa?

Havel oli mielestäni todella harvinainen esimerkki tällaisesta arvomaailman esikuvasta.

 

—

J.K. Tässä blogikirjoituksessa pyrin välittämään niitä vaikutelmia, joita Havelin essee Voimattomien Valta toi mieleeni. Essee on julkaistu mm. Havelin kokoelmassa Open Letters vuodelta 1991.

 

Havelista on julkaistu viime päivinä useita muistokirjoituksia, mutta mainitsemaani esseetä (ja muita Open Letters -kirjassa julkaistuja tekstejä) sivuaa oheinen Open Democracy -sivuilla julkaistu Vaclav Havel -muistelu.

Mitä on älymystö ja onko sille käyttöä

(Alunperin julkaistu AL:n blogit 15.7.2017)

Pääkirjasto Metson lehtisalissa näin taannoin sattumalta Philosophy Now -lehden erikoisnumeron Bertrand Russellista, ja niinpä päätin tilata kyseisen numeron itselleni – olihan Russell kenties tärkein intellektuelli, jonka ajattelusta otin vaikutteita nuorena miehenä. Erityisesti Russellin tekstien lukeminen kiristi ajatteluni loogisuuden ja skeptisyyden vaatimuksia.

Vuonna 1872 syntynyt ja vuonna 1970 Russell eli pitkän ja monipuolisen elämän, ja ehti vaikuttaa paitsi ammattifilosofina matemaattisen logiikan ja analyyttisen filosofian kehitykseen, myös populaarifilosofina, tieteen popularisoijana, loogisen ja rationaaliseen ajatteluun kannustajana, ja yhteiskunnallisena aktivistina. Ehkä jälkimmäinen rooli on parhaiten tunnettu mm. hänen pasifistisesta aktivismistaan ja vaikutuksestaan sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä 1960-luvulla – ehkä vähemmän muistetaan että vuonna 1920 hän matkusti tutustumaan bolshevikkivallankumouksen jälkeisiin oloihin. Alullaan oleva tyrannia ei häntä miellyttänyt, lisäksi hänen tapaamansa Leninin luonteenpiirteet tyrmistyttivät Russellia.

Russell -erikoisnumeroa lukiessani mietin, mikä on aktiivisesti kantaa ottavien älykköjen vaikutus ja merkitys meidän älyllisesti matalampaa profiilia pitäville ihmisille. Intellektuellille lienee tyypillistä se, että hän käyttää omaksumiaan ajattelun ja argumentoinnin taitoja oman erikoisalansa ulkopuolella. Mutta hänen pitäisi myös pystyä asettumaan oman maailmankuvansa tai ideologiansa ulkopuolelle. Hänen siis pitäisi olla jonkinlainen älyllinen ja moraalinen edelläkävijä. Vaclav Havel käytti termiä ”totuudessa eläminen.” Ei riitä, että julistaa rehellisyyttä ja totuudessa elämistä esseissä ja julkilausumissa – on elämässään toteutettava rohkeasti ja humaanisti näitä periaatteita.

Sana älykkö tai intellektuelli herättää eri ihmisille erilaisia mielikuvia. Minun mielikuviini nousevat tietenkin Russellin tapaiset oppineet, jotka ottavat aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mutts myös kysymyksiin hyvästä ja oikeasta – siitä mitä ihmisen on hyvä tavoitella ja miten olisi hyvä elää. Mutta toisaalta ajattelen entisen itäblokin tai nykyisten autoritääristen yhteiskuntien toisinajattelijoita, jotka yrittävät muuttaa yhteiskuntaa tai ainakin ylläpitää jonkinlaista vapaan ajattelun liekkiä yllä. Tällaisia intellektuelleja olivat tiedemaailman puolelta esim. neuvostoliittolaiset Andrei Saharov tai Vitali Ginzburg, taiteen puolelta Vaclav Havel tai juuri kuollut Peruskirja 08:n laatija Liu Xiaobo. Nykypäivän Turkin kuuluisia intellektuelleja ovat ainakin kirjailijat Orhan Pamuk ja Elif Safak.

On tietenkin selvää, että diktatorisissa ja autoritäärisissä maissa intellektuellilta vaaditaan aivan erilaista rohkeutta kuin demokraattisessa yhteiskunnassa, joka sivistyneesti jopa saattaa tukea valtaan kohdistuvaa kritiikkiä. G.H. von Wrightin kaltaisia suomalaisia akateemisia intellektuelleja ei kaiketi mikään poliittinen mahti uhannut; Russell eli aavistuksen verran vaarallisempaa elämää joutuen ensimmäisen maailmansodan aikana kiukkuisen väkijoukon hyökkäyksen kohteeksi, hänen myös passitettiin sodan vastustajana vankilaan ja vielä 1960-luvullakin hänen pidätettiin kansalaistottelemattomuudesta. Kiinalainen Liu Xiaobo on puolestaan esimerkki, jossa itsevaltainen järjestelmä lukitsee kansalaisen perusoikeuksien puolustajan ristikoiden taakse.

Tästä linkistä löytyy Peruskirja 08

The Guardian julkaisi 14.7.2017 turkkilaisen kirjailija Elif Shafakin esseen: ”It is time we stopped denigrating the public intellectual” –  eli ”On aika lopettaa julkisen älymystön väheksyminen.” Välitön artikkelin motiivi on tietenkin Turkin yhteiskunnallinen tilanne: ”hallitusta puoltava media demonisoi älymystöä, sitä trollataan sosiaalisessa mediassa, syytetään ”petturuudesta” ja ”yhteistyöstä läntisten hallitusten kanssa”, sitä viedään oikeuteen, vangitaan tai lähetetään maanpakoon. Mutta ainakaan siitä ei olla piittaamattomia. Turkilla, kuten Venäjälläkin on pitkä masentava traditio ottaa älymystö vakavasti ja panna se kärsimään uskalluksesta ajatella toisin.” Safak ihmettelee, ettei esim. brittiläinen älymystö ymmärrä vahvan demokratian ja sananvapauden tuomia etuoikeuksia ja pidä enemmän ääntä paitsi oman yhteiskunnan asioista myös niiden puolesta, jotka eivät asioistaan ääntä voi pitää. Kun Safak oli brittiläiseltä intellektuellilta asiaa kysynyt, vastaus oli: ”on jotenkin arroganttia kutsua itseään älyköksi. Ja julkisesti itsensä älyköksi kutsuminen on kaksin verroin arrogantimpaa.”

Safak moittii läntisiä intellektuelleja sananvapauden ja poliittisen demokratian pitämisestä itsestäänselvyytenä. Mutta hän myös arvostelee ajan henkeä, joka esittää älymystön ”liberaalina etuoikeutettuna eliittinä”, joka ei ymmärrä ”todellista kansaa”. (Epäilemättä aatelinen Bertrand Russell olikin eliittiä ja kaukana kansasta, mutta miksi akateemisesti koulutetut ihmiset Euroopassa olisivat nykyään sen vähemmän kansaa kuin muutkaan?) Safakin mukaan julkiseen keskusteluun osallistuvan älymystön rooli on myös torjua mustavalkoista ”me” vastaan ”ne” -ajattelua, joka häivyttää
yhteiskunnallisesta keskustelusta nyanssit. Mutta Safakin esseestä voi myös aistia Vaclav Havelin peräänkuuluttaman rohkean ja humaanin ”totuudessa elämisen”. Länsimaisessa demokratiassa se on huomattavasti riskittömämpää kuin esim. Turkissa, Venäjällä tai Kiinassa. Siksi läntisen älymystön pitäisi olla äänekkäämpää

Safakin esseen voitte lukea The Guardianista.

Valistuneessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sanojen painoarvo pitää ansaita. Mielipiteille pitäisi antaa arvoa niiden tietopohjan, loogisen ja moraalisen perusteltavuuden ja älyllisen rehellisyyden mukaan. Ehkäpä nämä ovat edellytyksiä myös sille, että mielipiteen esittäjä on ylipäänsä on intellektuelli. Jossain määrin myötäilen Safakin älymystölle esittämiä vaatimuksia. Sen perintelnen rooli on puhua niiden puolesta, joiden on vaikea saada ääntään kuuluviin tai joiden on riskaabelia asioitaan ajaa. Lisäksi intellektuellin rooliin mielestäni kuuluu laadukkaan julkisen keskustelun edistäminen. Ja ei kai se niin päin mene, että jonkun todetaan olevan älymystöä ja sitten häntä kuunnellaan – älymystöön kai tahtomattaankin joutuu, jos on tarjota jotain riittävän painokasta älyllistä toimintaa ruokkivaa.

Hyvää syntymäpäivää, professori Hawking!

Stephen Hawking täyttää 70 vuotta sunnuntaina 8.1.2012. Tämä on hyvin kunnioitettava saavutus, etenkin kun hermostorappeumasairauden oli määrä kaataa hänet hautaan jo alle 25-vuotiaana. Sairauden rajuista vaikutuksista huolimatta Hawking on tehnyt poikkeuksellisen vaikuttavan tieteellisen uran. Tieteen huipulla – ainakin fysiikassa – parhaat vuodet muistuttavat maratoonarin tai jalkapallomaalivahdin urakaarta: huipulle noustaan alle kolmikymppisenä, nelikymppisenä voi toki olla vielä huipputekijä, mutta vain jos pohjan olet luonut aiemmin. Tuota vanhempikin taituri voi edelleen olla ketterästi nuoremmille mallia näyttävä ja ohjeita antava valmentaja.

Stephen Hawking ohjasi Bernard Carrin väitöskirjatyön vuosina 1972-1975. Lontoossa matematiikan ja astronomian professorina nykyisin toimiva Carr arvioi The Guardian -lehdessä julkaistussa syntymäpäiväartikkelissa Hawkingin tehneen vuonna 1974 – siis 32-vuotiaana – yhden 1900-luvun fysiikan suurimmista keksinnöistä. Hawking osoitti, että yhdeksi pisteeksi painovoiman musertamina romahtaneet tähdet eli avaruuden mustat aukot eivät ole pelkästään kylmiä ympäristöstään materiaa nieleviä reikiä ajan ja paikan muodostamassa avaruudessa. Kvanttifysiikan ja termodynamiikan (lämpöopin) lakien mukaan ne voivat myös lähettää lämpösäteilyä. Hawking kykeni todistuksessaan yhdistämään kvanttiteoriaa ja termodynamiikkaa yleiseen suhteellisuusteoriaan. Tämän synteesin ansiosta Carr arvostaa Hawkingin teorian höyrystyvistä mustista aukoista niin korkealle.

Hawkingin suurimmat ansiot liittyvät yleisemmin kosmologiaan, erityisesti maailmankaikkeuden historiaan ja tulevaisuuteen sekä mustien aukkojen ominaisuuksiin. Erityisesti hänet tunnetaan Roger Penrosen kanssa tehdyistä yleiseen suhteellisuusteoriaan liittyvistä tutkimuksista. Nämä kuvaavat ajan ja avaruuden jyrkkää kaareutumista, eli ns. singulariteetteja avaruuden mustissa aukoissa tai alkuräjähdyksen olosuhteissa.

Näistä aiheista Hawking kirjoitti suuren suosion saavuttaneen yleistajuisen kirjan Ajan Lyhyt Historia (A Brief History of Time – From the Big Bang to Black Holes, vuodelta 1988). Hawkingin tutkimukset koskettavat suuria aiheita: mistä kaikki on alkanut ja olisiko maailmankaikkeus voinut kehittyä nykyisen kaltaiseksi monella tavoin vai onko vain yhdenlainen menneisyys mahdollinen; mitä tapahtui neliulotteisen aika-avaruuden syntyessä ja mitä tapahtuu sen päättyessä avaruuden mustiin aukkoihin tai maailmankaikkeuden mahdollisesti romahtaessa kasaan?

Nämä ovat erittäin mielenkiintoisia kysymyksiä, mutta pohdiskelen ohessa tarkemmin tuota Carrin hehkuttamaa teoriaa, se liittyy niin moneen mielenkiintoiseen fysiikan alueeseen.

Avaruuden musta aukko on yleisen suhteellisuusteorian ennustama kummajainen. Suhteellisuusteoria tarkastelee maailmaa neliulotteisesti; tapahtumiin liittyy paitsi paikka, myös aika. Näiden kahden suureen mittaaminen riippuu havaitsijan liiketilasta. Yleinen suhteellisuusteoria kuvaa painovoimaa neliulotteisen aika-avaruuden kaareutumisena. Käytännössä tämä ilmenee mm. GPS-navigoinnissa, sillä paikannussatelliitin radalla kello käy eri nopeudella kuin maan pinnalla. Maailmankuvaamme yleinen suhteellisuusteoria muovaa maailmankaikkeuden rakennetta ja dynamiikkaa tutkivan kosmologian kautta (ks. suhteellisuusteoriasta kirjoittamani artikkeli ja fysiikan vuoden esitelmäni Metsossa 2005) .

Musta aukko on oman painovoimansa vaikutuksesta romahtanut sammunut tähti. Suhteellisuusteorian mukaan romahtaneen tähden lähistöllä aika-avaruus kaareutuu niin voimakkaasti, että romahtaneen tähden ympärille muodostuu ns. tapahtumahorisontti. Sen sisäpuolelta ei pääse poistumaan aine eikä säteily.

Aika-avaruuden kaareutumista voi yrittää hahmottaa ajattelemalla mustaan aukkoon putoavaa radiolähettimeen liitettyä kelloa. Mitä tapahtuu jos lähetin tuottaa sekunnin välein radiosignaalin, jota mitataan turvallisen matkan päässä tyhjässä avaruudessa? Mukana putoavan henkilön mielestä kello käy normaaliin tahtiin, mutta kaukaa ulkopuolelta katselevan mielestä kellon lähettämät signaalit saapuvat perille yhä harvemmin. Kun kello saavuttaa tapahtumahorisontin, ulkopuolisen havaitsemien signaalien väli venyy äärettömän pitkäksi – kellon mittaama aika näyttää pysähtyvän. Kaareutuminen on siis aikavälien venymistä tai toisaalta etäisyyksien kutistumista.

Kuuluisan suhteellisuusteoreetikon John Wheelerin ohjauksessa väitöskirjansa tehnyt Jacob Bekenstein oivalsi – 25-vuotiaana – että mustat aukot näyttävät rikkovan termodynamiikan toista pääsääntöä. Toisen pääsäännön mukaan maailmankaikkeuden entropia väistämättä kasvaa. Entropia on suure, joka ainakin yleistajuisissa teksteissä mittaa epäjärjestystä, mutta sen tieteellisempi määritelmä liittyy toisaalta informaatioon, toisaalta energian käyttökelpoisuuteen. (Ohessa lisätietoa entropiasta vanhasta blogistani).

Wheeler ja Bekenstein havaitsivat, että mustaan aukkoon putoava materia sisältää entropiaa, joka häviää maailmasta syöksyessään mustan aukon kurimukseen. Bekensteinin mukaan mustalla aukolla on oltava hyvin määritelty entropia, mikäli toinen pääsääntö on voimassa. Laskelmissaan hän päätyi kauniiseen lopputulokseen: mustan aukon entropia on verrannollinen aukon tapahtumahorisontin pinta-alaan. Physical Review -lehdessä 1973 julkaisemassaan artikkelissa Bekenstein oli varovainen mustan aukon entropian tulkinnassa. Hän samaisti mustan aukon entropian siihen, ettei ulkopuolinen havaitsija voi saada mitään informaatiota mustasta aukosta.

Entropiaan liittyy aina lämpötila, ja kaikki millä on absoluuttista nollaa suurempi lämpötila säteilee lämpösäteilyä tai jotain muuta sähkömagneettista säteilyä. Niin tekee näkyvää valoa säteilevä aurinko ja pitkäaaltoista lämpösäteilyä hohkaava maapallo. Samoin maailmankaikkeuden mikroaaltotausta on jäänne kuuman maailmankaikkeuden säteilystä, jonka aallonpituus on laajenevassa kaikkeudessa venähtänyt alkuperäisestä tuhatkertaiseksi.

Mutta jos mustalla aukolla on entropia, sillä on myös lämpötila. Mikäli sillä on lämpötila, sen on säteiltävä sähkömagneettista säteilyä.

Hawking ei uskonut ensin ajatukseen mustan aukon lämpötilasta, mutta ryhtyi tutkimaan asiaa tarkemmin. Kvanttikenttäteoria ennustaa, että tyhjässä avaruudessa voi syntyä ns. virtuaalisia hiukkasia ja niiden antihiukkasia. Ne kuitenkin tavallisesti kohtaavat toisensa uudelleen, joten pari häviää. Voimakkaasti kaareutuneessa aika-avaruudessa lähellä tapahtumahorisonttia parin toinen osapuoli saattaakin luiskahtaa horisontin väärälle puolelle, jolloin toinen karkaa painovoimakentästä. Tällöin mustan aukon massa pienenee karkaavan hiukkasen viemää energiaa vastaavan määrän – kuten tunnettua E = mc².

Hawkingin johtama tulos merkitsee, että mustat aukot säteilevät lämpöä – tosin äärimmäisen heikosti. Tällöin ne myös höyrystyvät valtavan pitkien aikojen kuluessa yhä pienemmiksi, kunnes höyrystymisen kiihtyminen päättyy aukon räjähdykseen. Hawking julkaisi kuuluisan tuloksensa arvostetussa Nature -aikakauslehdessä vuonna 1974.

Tieteellisesti tällaiset fysiikan alojen rajojen ylitykset ovat hyvin merkittäviä, mutta aivan perusteltu kysymys onko näin perustavanlaatuisen tiedon lisääntymisestä yleisempää hyötyä? Tieteellisen maailmankuvan jalostuminen on arvo sinänsä, mutta liittyykö tuo jalostuminen elämän todellisuuteen?

Muistuttaisin, että vaikka nykyisin jokapäiväisessä käytössä oleva teknologia pohjautuu erittäin vahvasti sähkömagnetismiin, se käyttää hyvin paljon termodynamiikalle ja/tai kvanttimekaniikalle rakentuvaa tietämystä. Käytännössä kaiken puolijohteisiin pohjautuvan elektroniikan fysikaalinen pohja on kvanttimekaaninen. Aineen ja säteilyn vuorovaikutuksen ymmärtäminen pohjautuu kvanttifysiikan ja termodynamiikan liittoon, sen hedelminä osaamme tehdä aurinkokennoja, LEDejä, erilaisia antureita mittalaitteisiin ja ilmaisimiin. Mutta lisäksi ymmärrämme mm. miksi hiilidioksidi ja vesihöyry pidättävät maapallon lämpösäteilyä, mutta ilmakehässä paljon runsaammat typpi ja happi eivät. Suhteellisuusteoriaan törmäämme poliisin ratsiassa, missä nopeutemme mitataan käyttäen suppeasta suhteellisuusteoriasta johdettua Doppler-ilmiötä. Ja GPS-laitteet olisivat käyttökelvottomia, ellei otettaisi huomioon satelliittien liikettä maan pinnalla koettua painovoimaa heikommassa kentässä. Ilman suhteellisuusteoriaa navigaattorimme heittäisivät toistakymmentä kilometriä päivässä, ja mitä hyötyä on laitteesta, joka ei erota Hervantaa Tesomasta?

Käytännön kannalta tärkein kysymys ei aina ole ”mitä tiedämme” vaan ”miten tiedämme.” Tieteellisten teorioiden matemaattis-looginen koneisto voi olla käyttökelpoista aivan odottamattomalla suunnalla.

Ihminen on myös utelias olento. Paitsi tieteentekijä myös maallikko saattaa janota tietoa ihmisestä, luonnosta ja maailmankaikkeudesta. Maineensa ihmisten mielessä Hawking hankki tietenkin tuolla yllämainitulla kirjallaan. Kirjan pohjalta Errol Morris teki mielenkiintoisen elokuvan A Brief History of Time (1991). Elokuva löytynee lähikirjastosta, mutta on myös katsottavissa Google-videoissa.