Vuoden 2023 johdannoksi.
Kirjoitin tämän aikoinaan kirja-arvosteluksi Aamulehteä varten, mutta lopulta juttu ei päätynyt julkaistavaksi. ”Tiedesodat”, johon itse tieteentekijät osallistuisivat eivät tunnu kovin ajankohtaisilta ja tuolloinkin näytti olevan kykyä ja halukkuutta ihan rakentavaan keskusteluun, josta kemisti Labingerin ja sosiologi Collinsin toimittama kirja mielestäni oli osoitus. Tarkoitus on lukea kirja uudelleen nähdäkseni, mitä ajattelen siitä nykyään, ja saatan kirjoittaa tuon aikaseen tekstiini jonkinlaisen päivitetyn kommentaarin. Elämme varsin erilaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kuin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, ja erityisesti tuolloin ei – ainakaan muistini mukaan – ollut sellaista taipumusta asioiden oikeisto-vasemmisto -kärjistämiseen kuin nykyään. Mutta jatkoa seurannee.
—
Kirja-arvostelu
Ainoa kulttuuri?
Keskustelua luonnontieteestä
Jay. A. Labinger ja Harry Collins (toim.)
Terra Cognita, 2007
Suomentanut Kimmo Pietiläinen
Murentaako kulttuuritutkimus luonnontieteiden uskottavuutta esittäessään tieteestä samoja kysymyksiä, kuin astrologiasta tai kreationismista? Ovatko luonnontieteet sosiaalisesti rakentuvia uskomusjärjestelmiä muiden joukossa, vai objektiivisia todellisuuden kuvauksia? Kysymykset ovat synnyttäneet hyvinkin raivokasta sanailua – ”Science wars” otsikoi Social Text -lehti taannoin aihetta käsitelleen erikoisnumeronsa.
Sosiologi Harry Collinsin ja kemisti Jay Labingerin vuonna 2001 kokoama keskustelukirja ”Ainoa Kulttuuri” etsii tiekarttaa tieteiden sodasta tieteiden rauhaan. Kulttuuritutkijoina mukana ovat Collinsin lisäksi mm. Trevor Pinch, Jane Gregory ja Steven Shapin, fyysikkovaltaisen vastapuolen suurimmat kuuluisuudet ovat nobelisti Steven Weinberg ja Alan Sokal. Valitettavasti ärhäkän Sokalin postmodernit kiistakumppanit puuttuvat kirjasta. Onneksi edes Gregory ja Shapin kärkevöittävät kulttuuritutkimuksen puheenvuoroja.
Kulttuurinen tieteentutkimus tarkastelee tiedettä sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden muovaamana toimintana. Tutkimuksen kohteena on mm. olettamusten ja havaintojen tie tieteen ”kaanoniin” sekä tieto sosiaalisina rakenteina. Erityisesti tämä jälkimmäinen näkökulma on närästänyt monia luonnontieteilijöitä, jotka protestoivat tieteen esittämistä uskomusjärjestelmänä. Kun sosiologi toteaa tieteen olevan ”sosiaalinen konstruktio”, luonnontieteilijä kuulee sanat ”VAIN sosiaalinen konstruktio.”
Kirjan sosiologit (enimmäkseen) vakuuttavat arvostavansa luonnontieteitä, mutta silti voimakkaasti puolustavat tutkimusmenetelmiään. Niiden tavoitteena ei ole arvioida esim. kosmologian tai kreationismin totuudellisuutta vaan kysyä, miksi yksi uskoo luomiseen ja toinen alkuräjähdykseen. Jane Gregory kärjistää maallikon oletetun tieteenvastaisuuden olevan ”paskanjauhamisen” vastaisuutta; hänen mukaansa tieteentekijät tuntevat menetelmiensä vahvuuksien lisäksi niiden rajoitukset, mutta pelkäävät epävarmuuden paljastamisen heikentävän tutkimuksensa uskottavuutta.
Kärjistyksillään Gregory iskee suoraan tieteen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen ongelmiin: kehen uskoa, jos tieto on tärkeätä mutta epätäsmällistä, ja miten tällöin punnitaan tieteellistä tietoa kriittisesti? Tämän kysymyksen valossa kosmologia tai evoluutioteoria ovat varsin ongelmattomia asioita.
Sosiaalisesti tai ekologisesti merkityksellinen tieto luo melko vaikean haasteen: miten tavallinen voi kansalainen oppia riittävää tieteenlukutaitoa vaikkapa ilmastotutkimuksen kriittiseen arviointiin? Pahaksi onneksi ilmastonmuutoksesta saatava tieto väistämättä on epätäsmällistä ja maallikon mielipiteenmuodostuksessa luottamuksella on suuri osuus. Ihmisten arkihavainnot eivät yllä Grönlannin jäätiköiden tai Siperian soiden sulamiseen eivätkä ilmakehän hiilinieluihin ja -lähteisiin. Miksi yksi luottaa ilmastotutkijoiden
enemmistöön ja toinen haluaa toisen mielipiteen? Maallikko punnitsee todistusaineiston lisäksi tieteentekijöiden rehellisyyttä ja ammattitaitoa.
Ei ole yhdentekevää miten tiede ja yhteiskunta vuorovaikuttavat. Tämän
osoittaa ilmastonmuutoksen torjunta. Mutta emme voi myöskään kohauttaa
olkapäitä tieteen ja totuuden olemukselle. On mahdollista esittää ideologioita tieteen valekaavussa, mistä on esimerkkinä naisten tai ei-valkoisten aikoinaan ”tieteellisesti” todistettu synnynnäinen huonommuus. Kemisti Labinger huomautti viisaasti, että objektiivinen tiede tosin paljastaa vanhat rotu- ja sukupuoliteoriat ideologiseksi hölynpölyksi, mutta mistä tämänhetkisen ”väärän” tieteen tunnistaa? Labinger arveli Natsi-Saksan karmean esimerkin kaataneen rotuteoriat tiedeyhteisön sisäistä painetta tehokkaammin.
”Ainoa Kulttuuri” onnistui tehtävässään nostaa kulttuuritutkimuksen ja
luonnontieteiden välisen kroonisesti epäluuloisen keskustelun
tasoa. Pyrkimys ymmärtää vastapuolen näkemystä ei toki johda tieteiden
väliseen Ystävyys-, Yksimielisyys- ja Avunantosopimukseen. Tylsähän
sellainen maailma olisi, jossa viisitoista älykköä jakaisi yhteisen
näkemyksen luonnontieteiden olemuksesta.
Jouko Nieminen.
Kirjoittaja on TTY:n fysiikan dosentti
J. A. Nieminen: tietoa, arvauksia ja mielipiteitä 