(Julkaisin tämän ensimmäisen kerran Aamulehden blogeissa 2008, kun oli kulunut 40 vuotta Tsekkoslovakian miehityksestä. Kyseinen blogisivusto on lakannut olemasta jo kauan sitten, mutta kaivoin tämän uudelleen esiin arkistoistani.)
En muista täsmälleen. Ehkä seikkailin kuusivuotispäiväänsä lähestyvän lapsen mielikuvitusmaailmassa. Tšekkoslovakian vapaushaaveet ja niiden murskaaminen telaketjujen alle eivät sinne mahtuneet.
Vasta seuraavana keväänä nuo tapahtumat murtautuivat tajuntaani ymmärrettävässä muodossa. Jääkiekon MM-turnauksessa Tšekkoslovakia voitti ottelunsa Neuvostoliittoa vastaan. Huono häviäjä Neuvostoliitto hyökkäsi pieneen Tšekkoslovakiaan – näin sen kuvittelin. Tämä sinetöi suhtautumiseni Neuvostoliittoon sekä istutti pysyvän epäluulon suuria ja sympatian pieniä kohtaan.
Kiinnostukseni Prahan vuodenaikoihin syttyi jälkiviisaasti 1980-luvun alussa. Puolan Solidarnosc -liike herätti haaveita kansanvallasta myös Neuvostoliiton kontrolloimissa maissa. Ahmin uutisia Puolan poliittisesta tilanteesta ja kirjoitin -81 yo-reaalissa täydet pisteet Puolan historiaa käsittelevästä jokerikysymyksestä.
Kenraali Jaruzelskin Puolaan julistaman sotatilan aiheuttama pettymys nostatti minussa Prahan kevät -renessanssin. Luin tarkasti Huutomerkki -sarjan kirjat aiheesta, Dubcekin elämäkerran sekä 60-luvun radikaalien muisteluja aiheesta. Ei liene yllätys, että kirjallisiin suosikeihini nousivat Hasek ja Kundera. Oman juonteensa tähän innostukseen toi vasemmistoliberaali pasifismi, josta olin innostunut lähinnä Bertrand Russellin vaikutuksesta. Voiko Tšekkoslovakian miehityksen kaltaista tapahtumaa vastustaa muuten kuin väkivallattomalla vastarinnalla, jolla horjutetaan miehittäjän uskoa omien toimiensa moraaliseen oikeutukseen? Näin pohdin parikymppisenä.
Kun 68 heittää kuperkeikan, paljastuu 89.
Väkivallaton kumous vapautti Tšekkoslovakian, Puolan sekä muut Neuvostoliiton kontrolloimat maat, joten edetään suoraan elokuun puoliväliin 1991.
Ironista kyllä, tämä vaaleanpunainen pasifisti oli istunut tuolloin kaksi viikkoa NATOn sponsoroimassa tieteellisessä kokouksessa Harz-vuoristossa entisellä Saksojen välisellä rajalla. Kyllä, se oli puhtaasti tieteellinen tapahtuma; ja ei, osallistumisellani ei ollut poliittista motiivia.
Taukopäivänä teimme patikkaretken rajalla sijainneen Brockenin huipulle. Faust todisti siellä Walburgisnachtia, mutta me saimme ihmetellä viimeisiä päiviä toiminnassa olevaa venäläistä varuskuntaa. Viimeiset Keski-Eurooppaa miehittävät Neuvostojoukot pakkasivat kamppeitaan poistumista varten.
Kokouksen jälkeen lähdin omille teilleni ja suuntasin Berliiniin ihmettelemään hajoitetun muurin molempia puolia. Nuhruiselta Lichtenbergin asemalta otin yöjunan kohti samettivallankumouksen jälkeistä Prahaa, tuota poliittiselta symboliarvoltaan tarunhohtoista kaupunkia.
Aamuvarhaisella päärautatieaseman edessä jaoin Berliinistä ostamani eväät itäisen Slovakian Kosicesta kotoisin olevan kerjäläisen kanssa. Haistelen Euroopan uutta vapautta Vaclavske Namestillä, Kaarlensillalla sekä Hradcanyllä. Presidentin linnan vartio vaihtui jazzin tahdissa ja jäätelön hinta oli turistille ankara, mutta oikeudenmukainen. Raatihuoneen kellon kuoleman hahmo ja apostolien kulkue hypnotisoivat minut; Ihmisen Vaiheet – Jacob Bronowski ja BBC: siinä TV-sarjassahan tuota kellolaitetta olin lapsena hämmästellyt.
Illalla istuuduin yöjunaan. Työt kutsuivat.
Parin päivän kuluttua Gorbatshov vangittiin datshalleen. Yhtäkkiä Brockenin venäläisvaruskunnan poistuminen ei ollutkaan niin varmaa. Mutta 20.-22.8. 1991 oli vain Imperiumin loppunäytöksen lyhyt alkusoitto.
21.8.2008 aion viettää merkkipäivää lukemalla Vaclav Havelin esseen ”The Power of the Powerless” vuodelta 1978. Esseellä kerrotaan olleen syvällinen vaikutus mm. Solidarnosc-liikkeen nousuun 1980.
Ja loppuun hieman ihmettelyä:
Miksi Tšekkoslovakian miehitys ei tuhonnut Neuvostoliiton sympatisoinnin viimeisiäkin rippeitä? Ehkä se melkein tekikin niin. Ehkä juuri Prahan syksy ajoi dogmaattisen marxilaisuuden politiikan marginaaliin pieneksi mutta äänekkääksi liikkeeksi. Ehkä – ainakin Suomessa – vasemmistoa ja oikeistoa yhdistänyt poliittinen opportunismi oli se voima, joka pyrki vaimentamaan idän vapausliikkeitä kohtaan tunnetun sympatian ääniä.
Kyllä niitä ääniä kuultiin. Moniko muistaa, että kolme vuotta sitten Puolan ulkoministeriö myönsi kouralliselle suomalaisia mitalin Solidarnosc-liikkeen varhaisesta tukemisesta? Joukossa olivat mm. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius ja SDP:n nuorisojärjestön Jorma Bergholm.
Milan Kundera piikitteli ihmisiä, joilla on ”keskisormea pidempi etusormi.” Pitkällä sormella osoittelu on toki joskus perusteltua. Mutta kenties olisi myös syytä kiitellä niitä, jotka teoillaan osoittavat moraalista selkärankaa?
J. A. Nieminen: tietoa, arvauksia ja mielipiteitä 