(Tämä on tosiaan julkaistu alunperin joulukuussa 2010. Tänään kirjoittaisin aiheesta luultavasti napakammin ja nyt pitäisin tärkeämpänä miettiä pikemminkin skaalautuvia ja poliittisesti mahdollisia keinoja vähentää päästöjä ja sitoa hiilidioksidia – 21.7.2019)
Ilmastokeskustelua ei pitäisi käydä liian kiihkein äänenpainoin – ei ainakaan, jos ei ole valmis näkemään vaivaa riittävän luonnontieteellisen tietämyksen eteen. Kysymys on pohjimmiltaan fysiikasta, toki merkittävässä määrin myös kemiasta ja biologiasta. Toisin kuin monet tuntuvat kuvittelevan – kyse ei suinkaan ole vihreydestä, edistyksellisyydestä, taantumuksellisuudesta, vapaista markkinoista eikä ihmisten hyvyydestä tai pahuudesta. Ei siis politiikasta tai etiikasta, vaikka meidän ihmisten maailmassa nämä ovatkin tärkeitä.
Luotettavimmat saatavissa olevat ennusteet ilmaston kehityksestä eivät myöskään pohjaudu kohinaisen datan analyysiin (vaikka varsinkin skeptikoista suuri osa tuntuu näin uskovan), mittaustuloksissa näkyviin jääkiekkomailan muotoisiin mutkiin (vaikka niinkin saatetaan kuvitella) eikä myöskään geologisiin havaintoihin menneistä jääkausista ja trooppisista ajanjaksoista. Kokeellisten havaintojen analyysi on tietenkin tarpeen, samoin geologia auttaa meitä ymmärtämään ilmastossa tapahtuneiden muutosten luonnetta. Mutta kokeellisesta luonteestaan huolimatta luonnontieteet etsivät ilmiöihin vaikuttavia syvällisiä perusmekanismeja, eivät tilastollisia yhteyksiä, sillä tilastolliset yhteydet saattavat olla pinnallisia ja satunnaisia.
Ilmaston kehityksen ennakoimisessa on kysymys fysiikan lakien (osin myös kemian) soveltamisesta systeemiin, joka koostuu ilmakehän kaasuista, valtameristä, jäätiköistä, mantereista ja biosfääristä sekä edelleen fysiikan lakien soveltamisesta tämän systeemin vuorovaikutukseen auringosta saapuvan ja maasta poistuvan sähkömagneettisen säteilyn kanssa.
Lyhyesti sanoen, maapallon ilmastoon vaikuttaa yleisellä tasolla kolme perustekijää: auringosta saapuva säteily, maapallon heijastuvuus eli albedo sekä ilmakehän koostumuksen määräämä taajuudesta riippuva läpinäkyvyyden vaihtelu. Jälkimmäistä voi karkeasti kuvata emissiviteetiksi kutsutulla suureella.
Huoli ilmastonmuutoksesta perustuu emissiviteettiin vaikuttavien tekijöiden fysiikkaan. Pääsääntöisesti ilmakehän vesimolekyylien värähtelyjen ja pyörimisliikkeen vuorovaikutus sähkömagneettisen säteilyn kanssa tekee ilmakehästä läpinäkymättömän laajalla lämpösäteilyn taajuusalueella. Tähän tuo oman lisänsä hiilidioksidin tietyn värähtelymoodin absorptiovaikutus, joka merkittävässä määrin vaikuttaa ilmakehän läpinäkymättömyyteen.
Kasvihuoneilmiö perustuu näiden ja eräiden muiden kaasujen taipumukseen absorboida poistuvaa säteilyä. Kaasumolekyylit luovuttavat saamansa ylimääräisen energian säteilemällä sen satunnaisiin suuntiin.
Epäselvää ei näytä olevan hiilidioksidin merkityksellinen osuus kasvihuoneilmiössä, mutta vaikeampi kysymys on ilmakehän infrapuna-alueen läpinäkyvyyden herkkyys hiilidioksidimäärän muutokselle. Ja tämä kysymys on kovaa ja ankaraa fysiikkaa – ei tilastotiedettä eikä geologista historiaa puhumattakaan tulevaisuuden ennustamisesta menneisyyden havainnoista.
Ilmastomallit viittaavat oikeastaan siihen, että lämpötila ei ole tavattoman herkkä hiilidioksidimäärän muutokselle. Ilmastomallien mukaan konsentraation kaksinkertaistuminen näyttäisi kasvattavan lämpötilaa 1-2 prosentilla. Mutta kun peruslämpötila on absoluuttisella lämpötila-asteikolla n. 300 kelviniä, tarkoittaa yhden prosentin suhteellinen muutos kolmen asteen lämpötilan nousua. Paikallisesti tuollainen muutos olisi vähäinen, mutta maapallon keskimääräisen lämpötilan pysyvänä nousuna pari astetta merkitsee suuria muutoksia.
Ja valitettavasti tuo hiilidioksidikonsentraation kaksinkertaistuminen tapahtuu kohtalaisen helposti muutaman vuosikymmenen aikana. Kaiken lisäksi ihmisen osuus hiilidioksidikonsentraation muutokseen on varsin helppo laskea kohtalaisella tarkkuudella.
—
Seuraava pohdiskelu on eräänlaista fyysikon yksinpuhelua. Se on pyrkimys ymmärtää fysiikan näkökulmasta niitä ajatuskulkuja, joiden perusteella ihmisen tuottaman hiilidioksidin vaikutusta ilmaston lämpötilaan arvioidaan. Tarkoitus ei ole esittää ennustetta siitä, onko hiilidioksidin vaikutus vähäpätöinen vai katastrofaalinen – siihen eivät tässä käytettävät työkalut riitä.
En myöskään halua toimia tee-se-itse -ilmastotieteilijänä ja esittää omia vaihtoehtoisia ennusteita. Pohdiskeluni tarkoitus on valottaa kasvihuoneilmiöön liittyvää fysiikkaa sillä alueella, jossa koen olevani tällaisena yleisfyysikkona pätevä sanomaan jotain. Tietokonesimuloinnit perustuvat fysiikan lakien soveltamiseen monimutkaiseen systeemiin, ja näiden mallien tarkkuutta ei pidä arvioida ilman yksityiskohtaista perehtymistä. En käy siis tarkastelemaan varsinaisia ilmastomalleja, vaikka ne näyttävät fyysikolle mielenkiintoisia haasteita tarjoavankin.
Mikäli simulointeihin on sisällytetty fysiikan lait oikein, ne antavat tällä hetkellä parhaan saatavissa olevan tiedon ilmastonmuutoksesta. Luonnontieteellisellä asenteella varustetut ihmiset ymmärtävät sanomatta, että tietokonesimulointien antamat numeroarvot voivat olla varsin laveiden virherajojen sisällä. Ymmärtääkseni ilmastosimulaatioiden virherajoja kasvattavat mm. pilvien fysiikan vaikeus. Yleisesti puhuen fysiikan lakeja soveltavien simulointien suurin merkitys on eri tekijöiden välisten riippuvuuksien tarkastelussa.
Auringon säteily, maapallon albedo ja emissiviteetti.
Maapallon peruslämpötila määräytyy siis auringosta saapuvasta säteilystä ja ilmakehän koostumuksesta, joka säätää maapallolle pinnalle saapuvan lyhytaaltoisen säteilyn (ultravioletti, näkyvä valo ja lähi-infrapuna) määrän sekä täältä poistuvalle pitkäaaltoiselle lämpösäteilylle läpinäkyvät kaistat. Asiaa monimutkaistavat ns. palautemekanismit: maapallon valtameret vaikuttavat ilmakehän hiilidioksidimäärään lyhyellä aikavälillä, geologiset prosessit pitkällä aikavälillä; toisaalta ilmakehän hiilidioksidin ja vesihöyryn määrät kytkeytyvät toisiinsa; lisäksi hiilidioksidin määrän nousu nostaa lämpötilaa ja lämpötilan nousu kasvattaa ilmakehän vesihöyrypitoisuutta ja hiilidioksidimäärää.
Auringosta maapallon etäisyydelle saapuvan säteilyn intensiteetti on S=1.37 kW/m2 (kilowattia neliömetrille). Vastaavan säteilytehon tuottaisi neliömetrin pinta-alalle mahdutetut parisenkymmentä 60W:n hehkulamppua.
Maapallon ilmakehä ei päästä kaikkea säteilyä maan pinnalle vaan osa siroaa, ja mm. otsoni pysäyttää energisemmän ultraviolettisäteilyn, ja vesihöyry sekä pilvissä olevat vesipisarat pysäyttävät osan tulevasta säteilystä. Tähtitieteessä käytetään termiä albedo, joka kertoo planeetan kaasukehästä heijastuvan säteilyn osuuden. Maapallon albedo on a=0.30, eli maan pinnalle tulevan säteilyn intensiteetti on lopulta I =(1-a)S = 960 W/m2. (Edelleen tämä vastaa n. viittätoista hehkulamppua neliömetrille. Toisaalta neliökilometrin alalle saapuva säteilyteho vastaa tuhannen megawatin voimalan tuottamaa sähkötehoa.)
Maapallolle saapuvan säteilyn kokonaisteho eli energian määrä aikayksikössä on intensiteetin ja poikkipinta-alan tulo:
Pin = Iπr2 = (1-a)Sπr2,
missä r=6400km on maapallon säde. Jos maapallo on Planckin säteilylain mukainen täydellinen säteilijä (ns. musta kappale), se lähettää lämpösäteilyä teholla, joka on lämpötilan neljäs potenssi kertaa maapallon pinta-ala kertaa eräs kvanttistatistiikasta johdettava luonnonvakio. Toisin sanoen maapallon säteilyteho on Pout = σ4πr2 T4, missä σ=5.67×10-8 W/(m2K4) on mainittu Stefan-Boltzmann -vakio, ja T on maapallon lämpötila absoluuttisena lämpötilana. Absoluuttinen lämpötila saadaan lisäämällä tuttuihin Celcius-asteisiin lukema 273K, siispä tavallinen miellyttävä huoneenlämpötila on 20°C = 293K.
Maapallo ei kuitenkaan ole kaasukehänsä osittaisen läpinäkymättömyyden ansiosta täydellinen säteilijä, vaan säteilylakiin on otettava korjauskerroin, ns. emissiviteetti e. Jos emissiviteetti on e=0, on kyseessä täydellinen peilipinta, joka heijastaa kaiken eikä myöskään säteile mitään; jos e=1, säteilijä on täydellisen ”musta” kappale, joka imee kaiken tulevan säteilyn, mutta myös säteilee kaiken pois. Säteilylaki korjattuna menee muotoon
Pout = eσ4πr2 T4.
Energian säilymislain perusteella kaikki saapuva myös ennen pitkää poistuu, joten tasapainossa Pin=Pout. Siispä maapallon keskimääräinen lämpötila määräytyy yksinkertaisesta laista:
Pohjimmiltaan maapallon lämpötila määräytyy siis kolmesta tekijästä: auringon säteilystä, ilmakehän albedosta ja emissiviteetistä. Jos tähän kaavaan sijoitetaan edellä mainittu intensiteetti ja albedo, sekä maapallon keskimääräinen emissiviteetti e=0.63, saadaan tulokseksi T=287K = 14°C.
Tämä kaava on hyvin yksinkertainen. Valitettavasti kaavaan sisältyy enemmän kuin mitä silmä kohtaa.
Mikä määrää emissiviteetin?
Kysymys ilmastonmuutoksesta kiteytyy emissiviteetin määräytymiseen ja erityisesti ihmisen vaikutukseen siihen. Auringosta saapuvan säteilyn intensiteettiin emme vaikuta, suunniteltu ilmaston säätely (geoengineering) epäsuotuisan muutoksen torjumiseksi perustuu albedon muuttamiseen, mutta emissiviteetti on suure, johon ilmakehän kemiallinen koostumus lähinnä vaikuttaa.
Ylläesitetystä kaavasta näkee, että emissiviteetin pieneneminen nostaa lämpötilaa, mutta miksi hiilidioksidin määrän kasvattaminen pienentää emissiviteettiä?
Katsotaan ensin maapallolle tulevan ja täältä lähtevän säteilyn jakaumia:
Kuvassa käyrät näyttävät Planckin lain mukaiset ideaaliset säteilyjakaumat ja väritetyt alueet
kuvaavat todellista jakaumaa. Yläreunassa on esitetty säteilyn aallonpituus mikrometreinä, alareunassa kerrotaan millä säteilyalueella ollaan: UV on ultravioletti, Visible on näkyvä ja Infrared on lämpösäteilyä.
Auringosta maanpinnalle saapuva säteilyjakauma (punainen) noudattaa varsin selkeästi Planckin jakaumaa. Ainoastaan UV-alueelta leikkautuu pois laajempi säteilyalue; näkyvälle valolle ilmakehä on hyvin läpinäkyvä, mutta lämpösäteilyn alueella on selkeitä kaistoja, jotka eivät päästä säteilyä maan pinnalle. Ilmakehän läpäisee n. 70% prosenttia tulevasta säteilystä, mikä vastaa aiemmin mainittua albedoa 0.30.
Maapallolta poistuvan säteilyn jakauma (sininen) sen sijaan on hyvin epäsäännöllinen. Ilmakehä on selkeästi läpinäkyvä poistuvalle säteilylle ainoastaan välillä n. λ=7-14 µm. Oheisen kaavion mukaan läpäisevän säteilyn määrä on 15-30%. Tämä kyllä liittyy emissiviteettiin, mutta sen arvioimiseksi on tarkasteltava saapuvan ja poistuvan sekä ilmakehän kasvihuonekaasujen takaisin säteilemän energian tasapainoa, jolloin päädytään lukuun e=0.63.
Naiivi malli ilmakehän kasvihuonevaikutuksesta on esitetty seuraavassa kuvassa 
lämpövirtoina: tässä maapallon ilmakehää voitaisiin kuvata ohuena kerroksena, joka päästää säteilystä ulos osuuden 0<τ<1 ja, joka säteilee absorboimastaan säteilystä yhtä suuren osuuden sekä takaisin maan pintaan että avaruuteen. Energian säilymislaista seuraa pinnasta poistuvalle (Qs) ja auringosta saapuvalle (Qin) lämpövirralle seuraava yhteys
Kun tämä sijoitetaan yllä esitettyyn kaavaan, saadaan emissiviteetin ja läpäisyn välille yhteys:
.
Siis, jos kerros absorboisi kaiken (τ=0), olisi emissiviteetti e=0.5 ja maapallon lämpötila T= 303K=30°C, mutta nyt läpinäkyvyys oheisen kaavion mukaan on n. 15-30% (eli τ=0.15-0.30) joten e=0.58-0.65, mistä seuraa keskimääräiselle lämpötilalle vaihteluväli on 11-19°C.
Valitettavasti tämä malli on tavattoman karkea, mutta toki kertoo kasvihuoneilmiön perusidean, eikä tuo emissiviteetinkään arvo ole aivan huono verrattuna havaittuun (0.62).
Tarkastellaan tarkemmin saapuvan ja poistuvan säteilyn taajuusriippuvuuksia ja niiden taustalla olevia tekijöitä.
Saapuvaa säteilyä leikkaa paitsi sironta ilmakehän molekyyleistä (tämä Rayleigh’n sironta 
saa myös taivaan näyttämään siniseltä), ja heijastuminen pilvistä, jäätiköistä ja muusta vaaleasta, mutta myös säteilyn absorptio. Ultraviolettisäteilyä leikkaavat otsonimolekyylit yläilmakehässä, mutta ilmassa olevan vesihöyryn molekyylivärähtelyt ja pyörimisliike leikkaavat kapeita säteilykaistoja lähi-infrapuna -alueella.
Poistuvaa säteilyä leikkaa lähinnä vesihöyry, ja sen ansiosta ilmakehä onkin jokseenkin läpinäkymätön lämpösäteilylle lukuunottamatta yllämainittua infrapunaikkunaa. Vesimolekyyleillä on varsin monipuolinen valikoima värähtely- ja pyörimismoodeja, joten niistä lämpösäteilyn absorptio näihin molekyyleihin on mahdollista laajalla taajuusalueella. Lisäksi vesi tietenkin vaikuttaa myös tiivistyneenä pisaroiksi ja edelleen pilviksi, ja hyvin helposti vesi liittyy ilman hiukkasiin, jolloin molekyylin värähtelytaajuudetkin ilmeisesti muuntuvat.
Merkittävä osuus on myös hiilidioksidilla aallonpituuden λ=14µm ympärillä. Tämä kaista tulee molekyylien ns. taipumisvärähtelystä, jonka absorptiovaikutus puolestaan leviää molekyylien pyörimisliikkeen ansiosta. Hiilidioksidin merkittävyys perustuu siihen, että kaista osuu aallonpituuksille, joilla maapallon lämpösäteilyllä on korkea intensiteetti. Toisaalta vesihöyryn läpinäkyvyys on verrattain suuri näillä aallonpituuksilla. Suhteellisesta kapeudesta huolimatta tämä absorptiokaista leikkaa merkittävän osuuden poistuvasta säteilystä.
Nyt on sitten huomattava, että ilman pääkomponenteilla typellä ja hapella ei juuri ole merkitystä maapallon lähettämän lämpösäteilyn absorptiossa. Kummankin molekyylin värähtelyihin liittyvät aallonpituudet ovat aivan eri alueilla kuin maapallon lämpösäteily, ja niinpä absorptiota ei tapahdu.
Mutta hetkinen, Wikimedia Commonsista lainaamani kuva viittaa siihen, että hiilidioksidilla on kyllä merkittävä absorptiovaikutus, mutta onko emissiviteetti herkkä hiilidioksidimäärän kasvulle? Eikö hiilidioksidin hallitsema kaista ole jo lähes läpinäkymätön?
Tässä alkaa loppua yksinkertaisten mallien voima ja niiden avulla on vaikea arvioida kaasujen todellista vaikutusta luotettavasti, ja siksi joudutaan turvautumaan simulointeihin.
Ensinnäkin, kasvihuonekaasut eivät jakaudu tasaisesti ilmakehän eri kerroksiin. Vesihöyryn konsentraatio on suurin alimmissa ilmakerroksissa. Kaasu on ilmaa kevyempää, joten se pyrkii nousemaan ylöspäin, mutta viileämmissä ilmakerroksissa se tiivistyy pisaroiksi. Siispä ylemmät kerrokset ovat varsin ”kuivia.” Toisaalta höyryn tiivistyminen pisaroiksi vapauttaa lämpöä, joten veden kierto ilmakehässä vaikuttaa myös lämmön kulkeutumiseen siellä. Vesimolekyylien konsentraatio vaihtelee voimakkaasti paitsi paikallisesti, myös ajallisesti.
Hiilidioksidi puolestaan ei tiivisty ja lisäksi se on kemiallisesti passiivinen, joten se on kohtalaisen pysyvä ilmakehässä. Toki hiilidioksidi sitoutuu vihreisiin kasveihin yhteyttämisreaktiossa, ja suuret määrät liukenevat valtameren veteen, mutta hiilidioksidi on kuitenkin vähemmän monikasvoinen kuin vesi.
Siispä ilmakehää ei voi kuvata esittämäni naiivin mallin mukaisena järjestelmänä, vaan lämpövirtausta on vähintäänkin kuvattava yhtälöillä, joissa otetaan huomioon kaasujen konsentraatio korkeuden funktiona. Tämä johtaa differentiaaliyhtälöihin, joissa lämpövirrat riippuvat korkeudesta – ja samoin tietenkin lämpötilat. Asiaa sitten monimutkaistaa ns. konvektio, eli ilmakehän eri kaasujen virtaus, johon vaikuttavat maapallon pyörimisliike, lämpötilaerot sekä kaasujen erilaiset massat, konsentraatiot ja se, että vesi tiivistyy pisaroiksi, toisin kuin useimmat muut ilmakehän kaasut.
Vähäinen, mutta merkityksellinen herkkyys?
Määritellään tässä välissä ilmastoskeptikko henkilöksi, jonka mielestä ihmisen aiheuttamaa ongelmallista ilmastonmuutosta ei ole meneillään tai odotettavissa. Skeptikoista suuri osa esittää paljon kärjekkäämpiä puheenvuoroja, kuin ymmärrys ilmastonmuutoksen tieteellisistä perusteista antaisi myöten. Mutta osa toki vaivautuu perehtymään ilmastoproblematiikan fysiikkaan, ja silloin äänenpainot tuntuvat olevan skeptikkojen valtavirtaa maltillisempia. Oman rajallisen kokemukseni mukaan fysiikkaa ymmärtävät skeptikot eivät tunnu kiistävän hiilidioksidin osuutta kasvihuoneilmiöön, mutta he nähdäkseni epäilevät lämpötilan herkkyyttä konsentraation muutokselle.
Tavallaan nämä skeptikot päätyvät samoihin johtopäätöksiin kuin ilmastomallintajat – ilmastomallienkin mukaan valtava hiilidioksidimäärän suhteellinen muutos johtaa lämpötilan pieneen suhteelliseen muutokseen. Kun valtavirran ilmastomallit ennustavat hiilidioksidimäärän kaksinkertaistumisen johtavan 2-10 °C:n lämpötilan nousuun. Fysiikkaorientoituneet skeptikot näkevät saman perusfysiikan kuin ilmastotieteilijät, mutta olen nähnyt heidän päätyvän esim. alle 2 °C:n lämpötilan nousuun. Eli ero on siinä johtaako sadan prosentin muutos konsentraatiossa selvästi alle yhden prosentin lämpötilan muutokseen vai parin kolmen prosentin muutokseen.
Mitä tämä puhe suhteellisesta muutoksesta sitten tarkoittaa? Muistetaan taas peruslämpötilan olevan n. 300K. Tällöin prosentin suhteellinen muutos tarkoittaisi kolmen asteen nousua. Ylläesittämästäni lämpötilaa kuvaavasta kaavasta on helppo nähdä, että lämpötilan ja emissiviteetin suhteellisille muutoksille on helppo johtaa lauseke:
,
eli lämpötilan prosentin nousuun tarvitaan emissiviteetin neljän prosentin lasku. Toisin sanoen ilmastomallien mukaan sadan prosentin muutos hiilidioksidikonsentraatiossa johtaa pienehköön emissiviteetin muutokseen (e=0.63 →0.60), mikä johtaisi varsin pieneen 1-2% lämpötilan suhteelliseen muutokseen. Tällä kuitenkin arvioidaan olevan merkittäviä vaikutuksia maapallon biosfäärille ja ihmisyhteisöille.
Mutta mielenkiintoista on, että fysikaalisten mallien – jopa hälyyttävimpien simulaatioiden – mukaan ilmakehän emissiviteetti ei ole kovin herkkä hiilidioksidikonsentraation muutokselle. Ongelma onkin se, että kasvavan ja edelleen teollistuvan ihmiskunnan on tavattoman helppo kaksinkertaistaa ilmakehän hiilidioksidimäärä muutamassa vuosikymmenessä. Hiilidioksidikonsentraatio on kasvanut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana n. 20% ja teollisen vallankumouksen alusta 35%. Vuosittainen mitattu hiilidioksidimäärän nousu ilmakehässä on n. tonni jokaista maapallon asukasta kohden. On varsin simppeliä kemiaa laskea, että tuhat litraa öljyä tuottaa n. 2.5 tonnia hiilidioksidia.
Toki kaikki ihmisen tuottama hiilidioksidi ei jää ilmakehään, sillä kasvanut konsentraatio kasvattaa kaasun kemiallista potentiaalia, mikä puolestaan lisää kaasun liukoisuutta valtamerien vesiin. Mutta liukoisuuden kasvu ei kompensoi kasvanutta konsentraatiota, sillä (ideaalikaasussa) kemiallinen potentiaali kasvaa logaritmisesti osapaineen funktiona.
Hiilidioksidi muodostaa tietenkin oman problematiikkansa. Ilmakehän suhteellisen läpinäkyvyyden rajoittuminen välille 7-14µm kuitenkin muistuttaa, että pitäisi tarkkailla muitakin ihmisen tuottamia aineksia, joiden absorptiospektrissä löytyy piikkejä tuolla alueella.
Mutta kuten totesin, olen ilmastotieteen suhteen amatööri – niin kokenut fyysikko kuin olenkin. Enkä tässä pyri tarkastelemaan yksityiskohtaisempaa ilmastomallinnusta, ja pidättäydyn esittämästä mitään profetioita ilmaston tulevaisuudesta. Hiilidioksidin vaikutus maapallon lämpötilaan on ymmärtääkseni kova fysikaalinen fakta. Hiilidioksidimäärän muutoksen vaikutus on syvällisempi kysymys. En kuitenkaan pysty kuvittelemaan luotettavampia menetelmiä ilmastonmuutoksen tutkimiseksi kuin fysiikan lakien mahdollisimman uskollisen soveltamisen ilmakehän ja muun maapallon termodynamiikan kuvaamisessa.
*Otsikko lainaa vapaasti Bill Clintonin vuoden 1992 presidentinvaalikampanjaan liittynyttä lausahdusta: ”It’s the economy, stupid!”
Säteilyjakaumia ja absorptiospektrejä esittävien kuvien lähteet:
Wikimedia Commons:
http://en.wikipedia.org/wiki/File:Atmospheric_Transmission.png
J. A. Nieminen: tietoa, arvauksia ja mielipiteitä 
Paluuviite: Kaaos, muutos ja ilmasto. | J. A. Nieminen: tietoa, arvauksia ja mielipiteitä