FysikerFest ja puhumisen sietämätön keveys

Nautin luentojen ja esitelmien pitämisestä. Valmistelu tuottaa aina ahaa-elämyksiä ja tavoitteeni on välittää nuo elämykset kuulijoille. Tavoite tuskin koskaan toteutuu aivan sellaisena kuin toivoisin. Mutta elämä tuntuisi oudolta, ellei koko ajan olisi luentoja valmisteilla.

Tavallisen luennon valmistelu ei ole vaativaa – varsinkaan jos luento on vuosittain toistuvasta aiheesta. Pienellä ennakkomiettimisellä pystyn vetämään kohtalaisen jäsennellyn esityksen fotonikaasun statistiikasta ja äärellisessä lämpötilassa olevan kappaleen säteilyjakaumasta. Itse asia tulee ilman kummempaa kertausta; valmistelua vaativat asiayhteyden loihtiminen ja esimerkit.

Mutta Powerpoint -esitelmän laatiminen ei ole minulle luontevaa. Parhaimmillani olen liidun ja taulun kanssa. Taululle kirjoittaminen tahdittaa luennon mukavasti. Kuuntelijalla on hetkisen enemmän aikaa käsitellä kuulemaansa ja minulla tilaisuus ajatella asian etenemistä.

Tämän syksyn aikana – parin viikon sisään – sain valmistella normiluentojeni lisäksi kolme poikkeuksellista esitelmää. Yksi käsitteli topologisiksi eristeiksi nimettyjen uusien materiaalien fysiikkaa. Aihe oli vaativa, mutta tilaisuus luonteeltaan keskusteleva ja tavoitteena olikin, että sekä puhuja että kuulijat oppisivat uusia asioita. Toinen oli vartin mittainen kuvailu tärkeimmistä tutkimushankkeistani, ja tämän esitelmän pidin TTY:n laskennallista fysiikkaa tekevien tutkimusryhmien seminaaripäivässä. Tämä oli kohtalaisen suoraviivaista.

Ehdottomasti vaativin esitelmä pitkiin aikoihin oli FysikerFest -tapahtumaa varten valmistelemani esitelmä. Tämän fysiikan opiskelijoille tarkoitetun tapaamisen järjesti TTY:n teknis-luonnontieteellisen koulutusohjelman opiskelijoiden kilta Hiukkanen. Kun Hiukkasesta tiedusteltiin, olisinko kiinnostunut puhumaan heidän tapahtumassaan, ilahduin pyynnöstä kovasti ja pidin tilaisuudessa esitelmöimistä kunnia-asiana. Siispä en pahemmin epäröinyt suostua pyyntöön, joskin oivalsin heti ottaneeni vastaan poikkeuksellisen vaativan haasteen.

Päätin valmistella esitelmän huolellisemmin kuin väitöstilaisuuteni johdantoluennon tai lehtorin virkani näyteluennon. Voisin kuitenkin luottaa siihen, että esitelmästä tulisi näköiseni, eli sekavan ja improvisoidun tuntuinen sekä intuitiota ja innostusta korostava.

Luennon tai tieteellisen seminaarin helppous on siinä, että yleisön odotukset on helppo ennakoida. Luennoilla käynnin sivumotiivina saattaa olla tilaisuus tavata kavereita ja vaihtaa kuulumisia, mutta kaikki kuitenkin tietävät luennon ensisijaisen tarkoituksen.

FysikerFestin esitelmän luonne sen sijaan oli heikommin ennaltamäärätty. Ainakin minun ymmärtääkseni kolmipäiväiseen tapahtumaan liittyi yhdessäoloa ja hauskanpitoa, vuosikokous, parin paikallisen fysiikan alan työllistäjän puheenvuoro, mutta – oikeastaan outoa sinänsä – pari tieteeseen liittyvää esitelmää. Onko tarkoitus oppia uutta, kuulla fysiikan eturintaman uutisia vai saada kurkistus perustutkimusta tekevän fyysikon työhön?

Lauantai-aamun ensimmäisen esitelmän piti Matti Lindroos (laitoksemme dosentti hänkin) Cooperin paritsuprajohtavuuden historiasta. Kokenut luennoitsija kuljetti asiaa rauhallisella varmuudella, ja lopputulos oli erinomainen.

Minä puolestani päätin esitellä suprajohtavuutta fysikaalisena ilmiönä ja sitä, missä jamassa mm. korkean lämpötilan suprajohteiden teorian metsästys tällä hetkellä on.

Selvää oli, etten tekisi luennosta suprajohtavuuden oppituntia: kuulijoilla tuskin olisi mukana muistiinpanovälineitä, he eivät tulisi tekemään aiheesta laskuharjoitustehtäviä. Pitäisikö sitten tehdä kevyt, kerätä anekdootteja ja puhua aiheesta ainoastaan pinnallisella tasolla?

Pohdin varsin hartaasti erilaisia vaihtoehtoja, mutta jotenkin esitelmä vain muotoutui sellaiseksi kuin se muotoutui. Ehkä se oli lopulta esittäjänsä näköinen. Ilmiön systemaattinen esittely vaatisi varsin raskasta kvanttifysiikan koneistoa, joten oli syytä rakentaa esitelmä kuvailevaksi. Kuvailevan esityksen riski on aina se, että analogiat johtavat helposti harhaan. Suprajohteiden fysiikan ytimessä ovat kahden elektronin muodostamat ns. Cooperin parit. Mutta nämä ovat pareja varsin abstraktissa mielessä, joten vertauskuvien kanssa on oltava huolellinen.

Mutta toisaalta tieteelliset oivallukset vaativat analogioiden näkemistä. Topologiaksi nimetyssä matematiikan haarassa munkki ja banaani ovat keskenään samankaltaisia, samoin donitsi ja (ehjä) kahvikuppi. Näistä analogioista haetaan ratkaisua myös materiaalifysiikan uusien ja eksoottisten havaintojen matemaattiseen kuvaukseen ja luokitteluun.

Vaikutelmakseni jäi, että esitelmä itsessään oli kohtalaisen sujuva ja (omasta mielestäni) jopa lennokas. Mutta asiaa oli liikaa ja jälkiviisaasti ajattelin, että jäsentely olisi pitänyt rakentaa vähempien ydinasioiden ympärille. Suprajohdenobelisti Robert Schriefferin analogia Cooperin pareista ja tungoksessa tanssivista pareista on asiaa valaiseva. Käytin sitä, mutta esitelmä olisi voinut rakentua enimmäkseen tämän analogian varaan.

Kiitokset Hiukkaselle tästä tilaisuudesta laatia rutiiniluennosta poikkeava esitys. Opin tilaisuudesta varsin paljon.

Tietoja joukonieminen

Jouko Nieminen Vuosikertaa 1962. Naimisissa oleva lapsellinen ihminen - lapset puolestaan ovat täysi-ikäisiä ihmisiä. Mielipiteiltäni vapaamielinen agnostikko, mutta elämäntavoiltani rajoittunut kaappikalvinisti. Tieteentekijä, -lukija ja -näkijä.
This entry was posted in esitelmät, tiede, Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s