Sanskriittia en ole vielä opiskellut – intialaisia kokemuksia Bostonissa.

Vaikka kymmenkunta kertaa olen Bostonissa viime vuosina vieraillutkin, kohtaan siellä aina jotain uutta. Ja vanhasta löytyy uusia piirteitä. Tämän lokakuun vierailuni oli kohtalaisen vahvasti intialaisittain maustettu.

Intialainen kulttuuri – sen filosofinen, uskonnollinen ja tieteellinen perinne on erittäin vahva. Vaikka Intia on kiehtonut läntisten ihmisten mystiikan kaipuuta, sen anti tieteelle on ollut yllättävän ylenpalttinen. Fysiikan Nobel on myönnetty kolmelle modernin fysiikan suurelle mestarille. He ovat Satyendra Nath Bose, Venkata Raman ja Subrahmanyan Chandrasekhar. Bose tunnetaan mm. Bose-Einstein -kondensaatista (aineen eräs olomuoto) sekä tilastollisesta jakaumasta, jota noudattaa mm. lämpösäteily; Raman tutki valon sirontaa molekyyleistä, Chandrasekhar on astrofyysikko, joka tutki mm. tähtien elämänkaarta ja hänet tunnetaan myös mustien aukkojen teoreetikkona.

Omat tieteelliset seikkailuni – erityisesti Bostonissa – ovat tutustuttaneet minut Yhdysvalloissa asuviin intialaisiin. En varsinaisesti ole ajatellut asiaa tilaisuutena tutustua intialaiseen kulttuuriin, erityisesti tieteen tekemisessä on samantekevää onko kumppani Intiasta, Kiinasta, Jordaniasta vai Hollannista – luonnontieteet eivät sisällä kansallisia erityispiirteitä. Mutta kun ihminen ihminen on, hänen tavoillaan, taustallaan ja luonteenpiirteillään on merkitystä.

Sikäläisen yhteistyöryhmäni johtaja on intialainen Harvardissa, Bostonin naapurikaupunki Cambridgessä aikoinaan väitellyt fysiikan professori. Hänen paikallinen ryhmänsä ei ole järin suuri, mutta hän on varsin tehokkaasti verkostoitunut ja hänellä on varsin hyvä vainu siitä, mikä suprajohdeyhteisön kannalta on kiinnostavaa ja oleellista. Intialaisuus ei ole kovin voimakkaasti näkynyt meidän yhteistyössämme, olemme toki muutaman kerran käyneet paikallisissa intialaisissa ravintoloissa, mutta olen ottanut nämä käynnit enemmän tilaisuutena syödä maukasta ruokaa – usein vahvasti maustettua – kuin kulttuurin oppitunteina.

Kulttuurillisesti kiinnostavampi vaikutus on ollut sillä, että olen asustanut tutun intialaispariskunnan talossa sopimuksella, johon on liittynyt intialaisesta kasvisruoasta koostuva illallinen. Lisäksi olen tavannut lukuisia heidän sukulaisiaan ja tuttaviaan.

Hämmästyttävää on, että kasvissyönnilläkin saa vatsansa täyteen. Yleensä talon emäntä on tarjonnut minulle aluksi pippurilla ja inkiväärillä maustettua teetä. Varsinainen ateria on aloitettu lautasellisella tuoreita vihanneksia: salaattia, retiisejä, porkkanaa, paprikaa, sipulinvartta… Lämmin ruoka koostui Naan-leivästä, sakeasta linssi- tai papukeitosta, mm. perunasta tai kukkakaalista valmistetusta muhennoksesta, lisäksi mukana saattaa olla jostain hedelmistä valmistettua – yleensä kovin tulista lisäkettä. Ja selvää on, että kaikki on varsin intialaisittain maustettua, niinpä maustamattomasta jugurtista on apua, jottei tarvitse jatkuvasti puhallella höyryä suustansa. Paitsi että Naan-leipä on täyttävää, siitä taitetut palat toimittavat myös ruokailuvälineiden virkaa, joten haarukka ja veitsi ovat tarpeettomia.

Lokakuisella vierailuillani tapasin useita isäntäperheeni sukulaisia ja tuttavia. Osa oli Yhdysvaltain intialaisia, osa Intiassa asuvia vierailijoita. Mielenkiintoista oli, että lokakuun lopulle osui hindulaisuuden yksi tärkeä juhla. Minut kutsuttiin mukaan juhlimaan Vijayadashami -päivää, se on Ashvin-kuukauden kymmenes päivä, ja silloin ihmiseksi inkarnoitunut Rama tuhoaa pahan demonikuninkaan Ravanan. Sunnuntaina 17.10. olisin päässyt seuraamaan päivään liittyvää uskonnollista tilaisuutta, mutta valitettavasti ujostelin. Tuohan olisi ollut kovin mielenkiintoista, olisin ehkä saanut juhlaan kuuluvan punaisen täplän otsaani, mutta toki tuskin olisin Ramayana-eepoksen sanskriitinkielisiä tekstejä kovin hyvin ymmärtänyt.

Illalla osallistuin maallisempaan juhlaan. Vuokraisäntäväkeni tuttavat olivat kutsuneet sukuaan Westborough-nimiseen pikkukaupunkiin illallisille. Mukana oli paljon lapsia ja erityisesti heille oli rakennettu pahvista kolmipäinen Ravana-demoni, joka sitten ilotulitteiden räiskeessä poltettiin. Isäntäväen takapihalla paloi iltapimeässä vatimaiselle alustalle sytytetty nuotio, joka loi mukavan lämpimän tunnelman kylmenevään iltaan. Ruoka oli intialaista varsinkin mausteisuudeltaan, mutta nähdäkseni siihen oli sovellettu muitakin aasialaisia vaikutteita. Jäin pohtimaan, onko tofulla kovin pitkää historiaa intialaisessa ruoassa.

Harmi, että paluuni Suomeen oli jo muutaman päivän myöhemmin. Marraskuun alussa olisi nimittän juhlittu hindujen kenties suurinta juhlaa, Diwalia – valon juhlaa. Kuulemma Diwali on verrattavissa merkittävyydessään meikäläiseen jouluun tai pääsiäiseen.

Kohtaamiaan ihmisiä ei tule ensisijaisesti ajatelleeksi kulttuurinsa edustajina vaan pikemminkin päällimmäisinä ovat asiat, joiden tähden kohdataan. Mutta sinänsä on mielenkiintoista, miten ihmisten oma kulttuurinen identiteetti lomittuu ympäröivään yhteiskuntaan. Oma pinnallinen kokemukseni Bostonin intialaista antoi vaikutelman kiinteistä intialaisten keskinäisistä yhteyksistä sekä omien uskonnollisten ja kulttuurillisten tapojen ylläpitämisestä ilman, että siitä syntyy erillisen saati eristyneen ryhmän vaikutelmaa.

Intialaisten diaspora on vanha ja maailmanlaajuinen. En osaa tehdä tarkempaa sosiaalista poikkileikkausta intialaisista eri puolilla maailmaa, mutta menestys maailmalla ei näytä olevan mitenkään tavatonta. Vaikka tuota menestystä on helppo korostaa vetoamalla mm. heidän saavutuksiinsa tieteessä, on intialaisten vaikuttavuutta pohtiessaan syytä muistaa myös bengalilaissyntyisen talousnobelisti Amartya Senin sanat: ”mikä voikaan olla englantilaisempaa kuin intialainen ruoka?” Toisaalta intialaisten menestys myös muistuttaa siitä, että ihmiset voivat uudessakin ympäristössä säilyttää kulttuurisen identiteettinsä, mutta kulttuurieroista huolimatta yksilön ja yhteiskunnan kohtaamisessa hyöty voi olla molemminpuolinen. Liekö tässä kysymys sopivasta kulttuurisen omanarvontunnon ja joustavuuden suhteesta.

Kauan sitten televisiossa esitettiin amerikkalainen TV-sarja J. Robert Oppenheimerin elämästä. Minuun teki suuren vaikutuksen, että hän opiskeli sanskriitin kielen, ja osasi lukea hindujen pyhää kirjaa Bhagavadgitaa tuolla intialaisen kulttuurin latinalla. Oppenheimer tunnetaan paremmin atomipommiprojektia johtaneena huippufyysikkona ja sodanjälkeisen mccarthyismin uhrina, mutta monipuolisuus, johon tuo sanskriitin taito kuuluu, tekee hänestä aivan eri tavoin kiehtovan henkilön.

Oppenheimerin monitaitoisuus on aina kiehtonut minua. Häntä Intiassa lienee kiinnostanut uskonnollissävyinen filosofia. Intia ja filosofia tuo minun mieleeni lähinnä yllämainitun Amartya Senin yhteiskuntafilosofia. Se käsittelee paljolti kulttuuridentiteettiä, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, ihmisen mahdollisuuksia ohjataa omaa elämäänsä sekä hyvinvoinnin ja demokratian mittareita. Noissa teemoissa ei sinänsä liene mitään intialaista, ne ovat hyvinkin universaaleja.

Intian historia ja kulttuuri tuo tietenkin oman sävynsä Senin yhteiskuntafilosofiaan, johon tutustumiseen ei onneksi tarvita sanskriitin taitoa. Mutta tässä olisikin jo oman blogimerkintänsä aihe.

Tietoja joukonieminen

Jouko Nieminen Vuosikertaa 1962. Naimisissa oleva lapsellinen ihminen - lapset puolestaan ovat täysi-ikäisiä ihmisiä. Mielipiteiltäni vapaamielinen agnostikko, mutta elämäntavoiltani rajoittunut kaappikalvinisti. Tieteentekijä, -lukija ja -näkijä.
This entry was posted in kulttuuri, Matkakertomus and tagged , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s